Lauantain kommellukset Helsingissä

Tämä postaus tulee hieman myöhässä, sillä flunssani sai oikein kunnon boostin viikonlopun aikana ja sunnuntaista asti olen pääasiassa viettänyt aikani nukkuen – suorastaan ihmeellistä miten unta oikein voi riittää useammaksi vuorokaudeksi. Pari hereilläolotuntia vuorokaudesta on tullut katsottua suosikkisarjaani How I Met Your Motheria maratonina (parasta kun on nähnyt jo kaiken kertaalleen, niin ei haittaa olla puolitokkurassa ja missata osa tapahtumista) ja nyt sitten tätä blogipostausta.

Sovin  ystäväni Idan kanssa, että lähden hänen kanssaan lauantaina Lemmikkimessuille (ja siinä ohessa myös Elma-messuille), sillä hän oli saanut sinne pari kappaletta ilmaisia lippuja. Koska olin muutenkin menossa isänpäivää viettämään etelään, sopi tämä reissu kuvioon varsin hyvin. Siis ei muuta kuin lentolippuja ostamaan, sillä lentäen pääsee Oulusta Helsinkiin tunnissa. Ongelmia aiheutti flunssani, mutta koska lentolipuissa ei ollut peruutusmahdollisuutta, päätin lähteä Buranan voimin reissuun silti, pääasiassa koska Idan näkemisestä oli vierähtänyt jo useampi kuukausi ja isänpäivän halusin joka tapauksessa viettää vanhempieni kanssa.

Finnairin lento oli sitten lopulta yli 1,5 tuntia myöhässä, eli en ollutkaan messuilla kello 13 kuten alun perin piti, vaan vasta puoli kolmelta. Aikaa messujen kiertämiseen jäi siis lopulta vain 3,5 tuntia, joka tuntui aluksi todella vähältä, mutta jälkikäteen ajatellen ja oma kunto huomioiden aivan riittävältä.

Shoppailun puolesta lemmikki- ja koira(näyttely)messut tuottavat nykyään joka vuosi pettymyksen. Itselläni yksi syy lähteä messuille on löytää laadukkaita tarvikkeita yms. koirilleni ja joka vuosi tarjonta on pienentynyt, tuotteiden laatu laskenut ja hinnat nousseet. Joukossa on pari poikkeusta, pääasiassa käsityönä tehtyjen tuotteiden osalta, mutta nekin jäävät usein ostamatta messuilta ja tilattua sitten netistä mietiskelyjen jälkeen. Tänä vuonna mukaan lähtivät messuilta koirille ainoastaan vinkuva Kong Squeeze-pallo, jollainen on toimiva treenipalkka etenkin kun löydän fiilistä ja aikaa laittaa siihen vielä grippinauhan kiinni.

Suosikkipaikkoja olivat Puun Lumoissa– sekä Taide Miloun-kojut. Puun lumoissa-yritykseen tutustuin jo vuosi sitten Tampereen käsityömessuilla, josta mukaan lähtikin ihastuttava belgianpaimenkoira-taulu. Taide Miloun tuotteet puolestaan ovat saaneet vielä odottaa, sillä tahdon teettää tuotteet omista kuvista, mutta en ole saanut otettua koiristani vielä sellaista oikeaa otosta.

Taide Miloun ihastuttava groenendael-kello
Taide Miloun ihastuttava groenendael-kello

Lemmikkimessuilla tuli kierrettyä, mutta koska lemmikkien osalta olen kiinnostunut lähinnä koirista, ei kissat, kanit ja etenkään matelijat jaksaneet juuri kiinnostaa. Toki ystäväni Ida johdatti minut näidenkin äärelle. Eksoottiset lemmikit ovat toki mielenkiintoisia, mutta lähinnä siinä mielessä, että ne ovat erilaisia ja söpöjä paijattavia. Hyvinkin usein ne eivät vain ole kovin paijattavia ja hoitokin tuppaa olemaan kovin vaivalloista, joten toistaiseksi pitäydyn vain näissä koirissa. Aiemmin minulla on ollut kyllä rottia ja hiiriä lemmikkinä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se jatkuva häkin siivoaminen ei ole enää minua varten.

Elma-messuilla kiertely olikin mukavaa, sillä erilaiset tuotantoeläimet ovat heikko kohtani. Erityisesti lampaat, lehmät, vuohet ja ankat ovat eläimistä sellaisia, joista pidän paljon ja joita haluaisin itsekin hankkia joskus jos asumisolosuhteet sen mahdollistavat. Pidin myös siitä, miten näillä messuilla ei peitelty lempein ilmauksin sitä, että kyseessä olivat tuotantoeläimet, vaan esimerkiks liharodun edustajien kohdalla infotaulussa kerrottiin ihan avoimesti, että ”Hei, meistä tulee isona pihvejä”. Kasvissyöjää ei minusta koskaan tule, mutta on tärkeää tuoda esille, että se liha lautasella on oikeasti elävästä eläimestä tullutta ja jokainen meistä voi omilla valinnoillaan vaikuttaa siihen, millaiset olot eläimellä on ollut eläessään – ja kuollessaan toki myös.

Suloisia pihvivasikoita
Suloisia pihvivasikoita

Kaikin puolin siis ihan mukava messupäivä, mutta enpä olisi näillekään lähtenyt ellei olisi ilmaisia lippuja ollut. Pääsinpähän kuitenkin näkemään parasta ystävääni ja sunnuntaina sitten vanhempiani isänpäivän merkeissä. Kotimatka oli kyllä yhtä tuskaa flunssan ollessa melko pahana, ja maanantaina matka jatkuikin sitten lääkäriin heti aamusta. Mutta eiköhän tämä olo tästä vähitellen parane, etenkin kun muistaisi levätä. Paheeni sairastellessa on ryhtyä heti olon vähänkin kohentuessa puuhastelemaan kaikenlaista, ja sitten kohta ollaankin taas vuoteen omana.

Melee ja ilmapallot

Halloween-Melee

Halloweenin myötä tarjoutui hyvä tilaisuus esitellä yksi Meleen erityisistä ominaisuuksista, nimittäin ilmapallot. Toki kaikki koirani ovat rakastaneet palloja, mutta ilmapallojen elinikä on usein kohtuullisen lyhyt koiran leluna. Meleekin onnistui ensimmäiset pallonsa rikkomaan hyvinkin nopeasti, mutta samalla se myös oppi miten ilmapalloja käsitellään. Mellun säännöt menevätkin niin, että kun pallo on ilmassa, sitä kohti voi pomppia miten sattuu ja pomputtaa eteenpäin. Mutta sillä sekunnilla, kun pallo koskettaa lattiaan, varovaisuus-vaihde on laitettava päälle. Se tarkoittaa sitä, että ilmapallosta on etsittävä ”solmunykerö” ja se on ainoa kohta, mistä palloa voi kanniskella ilman, että sitä rikkoo.

Ilmapallot ovat yksi niistä asioista, joiden kanssa Melee on osoittanut olevansa keskimääräistä belgiä älykkäämpi. Kyllähän belgi on älykäs rotu, jolle on helppo opettaa asioita, mutta sellainen tietynlainen hellyys ja varovaisuus eivät yleisesti ole ominaisuuksia, joilla belgianpaimenkoiria kuvaillaan. Mellun harmiksi taloudessa asustaakin myös perinteisempää kuppikuntaa edustava groenendael, joka huolehtii, ettei ilmapallojen elinikä kohtuuttomasti pitkity. Gingakin on kyllä hoksannut, että jotenkin se itse aiheuttaa pallon räjähdyksen, mutta se ei ole sellainen pohdiskelija, joka ymmärtäisi hakea vaihtoehtoisia ratkaisuja asiaan.

Meleen ilmapalloharrastus on jokseenkin hellyyttävää katseltavaa, sillä se on todellakin käsittämättömän hellä niitä kohtaan ja näkee välillä kovastikin vaivaa, että saa lattialla olevan ilmapallon pyöräytettyä oikeaan asentoon. Vaikeaa tästä tulee siinä kohtaa, kun ilmapallo sähköistyy. 😀

Halloween-Melee
Halloween-palloissa oli myös kätevä kuminauha solmunykerön vaihtoehdoksi

 

Nyt on Mellullakin oma takki

Mellu ja takki

Olen aina ollut käsityöihminen, vaikka ompeluharrastukseni onkin ollut aina todella kausittaista. Ongelmani ompelun osalta muodostavat kolme asiaa:

  1. Perustaitoni ovat peräisin peruskoulun tekstiilityön tunneilta, viimeisimmästä tunnista on siis aikaa reilusti yli 10 vuotta.
  2. En pidä ohjeiden lukemisesta, en siis tiedä oikeita termejä tarvikkeille saati ompelutyyleille, materiaaleista puhumattakaan.
  3. Minussa on perfektionistin vikaa, mutta samalla haluan myös kokeilla aina perusjuttuja vaikeampia tai erikoisempia ratkaisuja.

Yrityksen ja erehdyksen kautta olen siis tutustunut tähän harrastukseen. Välillä epäonnistumiset ovat turhauttaneet ja harrastus ollut tauolla kauankin, mutta suurimmaksi osaksi taukoon on vaikuttanut ajanpuute. Teen lähes aina kaiken ompelutyöhön liittyvän itse alusta alkaen. Tämä tarkoittaa sitä, että en juurikaan käytä valmiita kaavoja, vaan laadin kaavat itse joko päästäni tai hyödyntäen jotain vanhaa vaatetta pohjana, jolloin tietysti jo itse ompeluvaiheeseen pääseminen on useamman tunnin työn takana.

Tämänkertainen ompelutyöni oli treenitakin tekeminen Mellulle. Olen aiemminkin tehnyt takit sekä Vilmalle että Gingalle ja aina oppinut jotain uutta. Mellun takin kohdalla halusin lähteä kokeilemaan myös täysin uutta materiaalia, softshelliä. Perinteisen fleecevuoren sijasta halusin kokeilla myös vähemmän sähköistyvää karvankerääjää vuorikankaaksi, joten päädyin tekemään vuoren ja ”aluskankaan” erikseen. Vuorikankaaksi valikoitui ihan perus vuorikangas ja koiran karvaa vasten tulevaksi kankaaksi puuvillatrikoo.

Koiran takki
Takki valmiina

Ompelu olikin haasteellista, ja jouduin ostamaan trikoota varten erillisen pallokärkineulan, sillä normaali neula jätti jälkeensä jatkuvasti hyppytikkejä. Tämä siis vinkiksi, jos joku innostuu itse kokeilemaan samaa ideaa. Pallokärkineulalla ongelmia ei ollut, ja työ etenikin hyvää vauhtia. Pallokärkineula-asiassa minua opasti Oulussa sijaitseva ompelukoneita ja -tarvikkeita myyvä Ompelutalo. Erittäin miellyttävä asiakaspalvelu, ja löysin huikean määrän eri tarvikkeita myös tuleviin projekteihini.

Päätin myös tähän takkiin tehdä oman ”kaulusosan”, johon tein kuminauhan ja rengasniittien avulla kiristysmahdollisuuden. Samaa hyödynsin etupuolella lapojen kohdalla. Heijastimet tein tavallisesta heijastinnauhasta (20mm) taittaen sen puoliksi ja laittamalla muodostuneeseen putkeen puuvillanarua muotoa pitämään. Takin kiinnityksen toteutin muovisella pikalukolla, sillä kokemukseni tarranauhoista on kohtuullisen huono. Takajaloille laitoin myös kuminauhalenkit, jotta takin helmat eivät liehu miten sattuu.

Lopputulokseen olen kohtuullisen tyytyväinen. Tähänkin jäi muutama juttu, jotka tekisin toisella tapaa jos mahdollista. Ompelisin sekä selän kohdille, että reisien kohdalle hieman istuvuutta lisääviä muotoiluja, samoin kuin vatsakappaleeseen. Tällaisenäänkin takki on kyllä toimiva ja mielestäni oikein tyylikäskin, mutta aina voisi parantaa.

Takin heijastimet
Takin heijastimet

Älä luovuta vielä, me ollaan vihdoin oikeella tiellä

Sisko älä luovuta vielä, me ollaan vihdoin oikeella tiellä.
Matka on pitkä ja kivinen, mutta älä pelkää, mä otan sut vaikka reppuselkään..
– Kuningasidea, Enemmän Duoo Ku Sooloo

Treenikaverit jo tietävätkin, että Meleen taival harrastuskoirana ei ole tähän asti ollut kovin mutkaton. Se on luonteeltaan melko terävä, ja tämä ominaisuus on ollut suorastaan ylitsevuotava. Se on oirehtinut Meleen kohdalla lähinnä lasten ja muiden koirien seurassa ja tätä onkin työstetty hurjasti viimeisen vuoden aikana. Terävyys on ilmennyt siinä mm. siten, että ollessaan epävarma jonkun toisen koiran läsnäollessa, se on pyrkinyt hyökkäämään kohti. Aggressiivinen se ei osaa onneksi olla, mutta toki sen käytös antaa hyvin ristiriitaisia signaaleja vastapuolelle.

Treeneissä tätä ongelmaa on kierretty ja työstetty siten, että koira on aina liinassa. Sille ei ole koskaan annettu mahdollisuuttakaan päästä toisen koiran luokse ja hyökkimistoimet on estetty tiukalla pakotteella ja kieltämisellä. Tämän osalta piti Meleen kohdalla olla ehdottoman mustavalkoinen, minkäänlaista toivotusta poikkeavaa käytöstä ei hyväksytty. Meidän tapauksessamme toivottu käytös oli katsekontakti ohjaajaan. Meleen kohdalla ei siis voitu ajatellakaan, että toivottu käytös olisi ”mitä tahansa paitsi ei-toivottu toiminta”-tyyppinen, mikä ei koiralle olekaan kovin selkeä kriteeri palkan saamiseksi. Tällä tavalla Meleellä oli aina tieto siitä, mitä sen piti tehdä tilanteessa, jossa se koki olonsa epävarmaksi.

Toisaalta vastavuoroisesti tilanteet on myös järjestetty siten, että Melee saa olla aina rauhassa, eli muita koiria ei sen luokse päästetä. Tämä aiheutti toki hieman suunnittelua treeneissä, sillä paikallamakuuseura ja treeniseura muutenkin tuli valikoida sen mukaisesti, että Meleen heikkoudet huomioitiin koko ryhmän toimesta. Vähitellen Mellun luottamus treenien turvallusuuteen kasvoi ja se rentoutui. Rentoutumisen myötä se kykeni yhä paremmin keskittymään treenaamiseen.

Ongelma ei toki alusta asti ollut näin helposti selätetty. Tämän vuoksi on koettu tunneskaalan ääripäät, vahvasti painottuen kuitenkin sinne surun ja murheen puolelle. Aloin välillä epäilemään omaa osaamistani ja pärjäämistäni. Melee kasvoi suureksi, liki 63cm korkeana sillä on voimaa ja painoa niin paljon, että se voi saada jo koheltamalla vahinkoa aikaiseksi. Omat taitoni tuntuivat loppuvan kun mikään ei tehonnut ja koira oli täysin erilainen mitä aiemmat koirani ovat olleet. Heikkouteni, epätoivoon ja pessimistisyyteen hukuttautuminen, sai toisinaan melko vahvankin otteen, josta kuitenkin tavalla tai toisella aina noustiin. Luovuttaa en osaa, se olkoot sitten se meikäläisen vahvuus! Yhteydenotto Meleen toiseen omistajaan, Mariaan (kennel High-Spirited) auttoi. Pääsimme paikan päälle yksityistarkkailuun, jossa kävi selväksi, että:

a) kyllä, olen ollut hieman epäjohdonmukainen
b) ei, koira ei ole mielenvikainen
c) kyllä, tilanne on korjattavissa.

Tuen saaminen osaavammalta on oikeasti todella helpottavaa ja antaa voimaa taas jatkaa yrittämistä. Marian ohjeilla Meleen käytös muuttui liki yhdessä yössä parempaan suuntaan. Tottakai takapakkeja tuli, eikä se pessimistisyyden suokaan aina niin kaukana ollut, mutta vähä vähältä sitä päästiin parempaan suuntaan lenkillä ohitustenkin kanssa. Siskoni kävi lapsensa kanssa kylässä, eikä Melee hyökkinyt kertaakaan kohti, vaikka epävarmuutta vielä ilmenikin.

Treeneissä huomasin viime kesän aikana, että liina oli yhä enenevissä määrin vain tiellä, eikä sitä enää tarvittu kuin ohjaajan turvaksi.

Pari viikkoa sitten aloitimme koirakoulu Kisman tokovalmennuksessa. Viime treenit menivät niin loistavasti, että sain hyvän mielen pitkäksi aikaa. Odotellessa Melee seurasi rauhallisesti omalta viltiltään (tämäkin on toiminut hyvin, että Meleellä on oma paikka odotellessa) muiden treeniä ja oman treenin aikana se ei vilkaissutkaan muita koiria. Irrotin liinan, eikä mitään tapahtunut. Mutta se muutos mikä mussa itsessä tapahtui, oli ihan huikea! Me edistytään! Ei sitä näe välttämättä arkielämässä kun muutokset tapahtuu niin pikkuhiljaa, mutta tämä oli itselle ihan valtava askel – uskalsin luottaa.

Melee viltillä
Melee omalla viltillä vuoroa odottelemassa

Olen monesti tuntenut jopa hieman häpeää tämän ongelman suhteen, koska Melee on kuitenkin ”jo” kolmas koirani. Ajattelin, että tässä vaiheessa sitä pitäisi jo osata. Meleen hankaluudet ovat kuitenkin opettaneet, että kaikki koirat on tosiaankin erilaisia, ja ongelmat voi tulla vastaan vasta vuosien päästä, kun tulee eteen se ensimmäinen oikeasti hankala tapaus. Eikä Melee varmasti ole edes pahimmasta päästä, sillä ohjaajapehmeänä sen käytöstä on kuitenkin kohtuullisen helppo muokata. Ollemme saaneet ihan mielettömästi apua eri treenikavereilta ja kokeneilta kouluttajilta, ja olen niistä neuvoista ja meihin käytetystä ajasta ihan mielettömän kiitollinen. Oon kuitenkin ylpeä myös itsestäni, että en hukkunut sinne epätoivon suohon, vaan jaksoin vääntää ja vääntää epäonnistumisten jälkeenkin.

Ei toki tämäkään polku ole vielä loppuun koluttu, ehkä käydään jossain kohti jopa pari askelta taaksekinpäin, mutta tässä kohti tämä on yksi tärkeä käännekohta meille. Ei kaikki voitot tule kokeista ja kilpailuista.

 

 

Koirien studiokuvauskeikka

Minulla on ollut toiveena jo vuosia, että jokaisesta koirastani otetaan jossain vaiheessa niiden elämää hienot studiokuvat muistoksi. Vaikka otan itsekin paljon kuvia, ovat ne hyvin usein heikkolaatuisia tai muuten suttuisia puhelinräpsyjä ja toimivat lähinnä itsellä muistoina. Järjestelmäkamerallakin tulee otettua pääasiassa ulkona kuvia ja viime vuosina sekin on jäänyt valitettavan vähälle. Studiokuvien takana onkin ollut ajatus saada koirista sellaiset potrettikuvat, jotka voi teetättää vaikka tauluksi seinälle. Vilman kohdalla kuvaus meinasi jäädä tekemättä, sillä pääsimme kuvaukseen vain muutama päivä ennen sen kuolemaa. Gingan ja Meleen kohdalla ajatus onkin ollut ottaa ne ajoissa. Otinkin siis yhteyttä samaan kuvaajaan, joka otti myös Vilman studiokuvat. Sattumalta hän oli muuttanut Tampereelta Ouluun, joten kuvauksen ajankohdan ja paikan sopiminen olikin odottamaani helpompaa.

Kuvaukset tehtiin Oulunsalossa vuokrastudiossa ja aikaa oli varattu tunnin verran. Itselläni oli hyvin tiedossa millaisia kuvia halusin, joten kuvaukset tapahtuivat todella nopeasti. Ginga ja Melee eivät ole sieltä kärsivällisimmästä päästä, ja niiden mielestä oli äärimmäisen typerää oleskella paikallaan. Gingan osalta lähinnä istuminen oli aivan syvältä, ja se halusikin pääasiassa vain maata paikallaan. Meleen ongelmat koskivat sitten ylipäätään yhdessä paikassa pysymistä, se kun on muutenkin sellainen oman elämänsä tutkimusmatkailija. Kumpikin koira kävi studiossa pariin otteeseen tekemässä noin 10 minuutin kuvaustuokion ja loppuvaiheessa huomasi, että molempia alkoi jo kyllästyttää. Kyllähän ne tekevät mitä pyydetään, mutta sellainen iloinen ja odottavainen ilme niillä katoaa ja se on kuvien kannalta aika olennainen.

Pääsin siis tällä kuvauskerralla melko helpolla, sillä oli tuttu kuvaaja edelliseltä kerralta, joka tiesi millaisia kuvia haluan ja osasi sen pohjalta varata studion ja hoiti muutenkin käytännön asiat. Alun perin kun etsin kuvaajaa Vilmalle, tilanne ei ollut näin yksinkertainen.

Ginga
Ginga, kuva: Pekka Hartikainen

Kuvaajaa etsiessäni minulle oli tärkeää, että kuvaaja osaa kuvata koiria. Tämä tarkoitti itselleni sitä, että kuvaajalta löytyi ymmärrystä siitä, miltä hyvä koirakuva näyttää ja miten erityyppisiä koiria tulisi kuvata – kaikki koirat kun eivät näytä parhaimmalta suoraan edestä kuvattuna. Ja koska kuvat ovat tulevaisuudessa omistajalle muisto lemmikistä, on hienoa jos kuvaaja saa jollain tasolla koiran ilmeet esiin. Studiokuvissa tämä ei välttämättä ole helpoin mahdollinen teko, ja vaatii yleensä myös omistajalta jotain lelua/namia, jolla houkutella koiraa. Lisäksi koiran on hyvä saada tutustua studioon hihnatta, jolloin se käy tutkailemassa paikat ja kykenee esiintymään rennommin ja keskittyä erilaisten vermeiden tutkimisen ja nuuskuttelun sijasta kärrynpyöriä tekevään omistajaansa.

Lisäksi kuvaus oli minulle myös budjettikysymys. Vilman kohdalla tiesin, että kyseiset kuvat tulisivat olemaan viimeiset kuvat joita siitä tulisin koskaan saamaan. Siksi minulle oli tärkeää, että sain kuvista alkuperäisen digitaaliversiot täysikokoisina itselleni. Tämä olikin se haastavin juttu, sillä syystä tai toisesta kuvaajat olivat tämän suhteen todella nihkeitä. Pahimmillaan digitaaliversiosta pyydettiin hintaa jopa 50-60€ kappaleelta, jolloin ei ole vaikea laskea, että parinkymmenen digitaaliversion ostaminen olisi ollut silkka mahdottomuus. Osa kuvaajista puolestaan vaati, että kaikki kuvat teetettäisiin heidän kauttaan, eli digitaaliversiota ei ollut edes mahdollista saada. Ei kiitos! Ja mitä jos kyseinen kuvaaja lopettaa ammattinsa harjoittamisen, mikä velvollisuus hänellä tällöin on pitää kuvat tallessa jos tahtoisin vaikkapa vuosien päästä teettää taulun niistä? Joiltakin kuvaajilta oli mahdollisuus saada 10-20€ hintaan ns. Facebook-kuva, joka tarkoitti vesileimalla varustettua, noin 400x500px kuvaa. Itse pidin tuota äärimmäisenä rosvoamisena ja kierrän kaukaa jatkossakin vastaavat kuvaajat. Ymmärrän kyllä, että kuvaaminen ei ole halpa harrastus eikä ammattikaan, mutta koen, että tuollaisella hinnoittelulla ammattikuvaajat ajavat asiakkaansa harrastajakuvaajien kuvattavaksi.

Melee
Melee, kuva: Pekka Hartikainen