Mietteitä Vilmasta

Alussa jo, tän lopun mä tiesin, mut suruista viis, sut omaksi vaadin.
Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä, käymässä vain on tuollaiset täällä.
Nyt aika on mennä.
Lauri Tähkä – Sinä olet minun

Vilman poismenosta on kulunut tänään kaksi vuotta. Se tuntuu samaan aikaan sekä kaukaiselta että todella tuoreelta muistolta. Nykyään yhä enenevissä määrin mielessä pyörivät ne ihanat muistot kaikesta yhteisestä. Tippa on silti herkästi silmäkulmassa, jos radiosta kuuluu surullinen kappale tai satun katsomaan surullista elokuvaa. Toki Marley & Minä ja vastaavat elokuvat saavat tällaisen tunteellisen pöhkön nyyhkimään muutenkin, mutta kun takana on oman koiran menetys, koko nyyhkytarina saa ihan omanlaisensa tunnetilan aikaan. Kaipaus on siis läsnä edelleen.

Vilma oli ensimmäinen ikioma koirani. Sain luvan sen hankkimiseen täyttäessäni 14 vuotta ja teini-iän myrskyissä se oli kuuntelija, lohduttaja ja opettaja. Masennusjaksoni aikaan se oli paikoin jopa ainoa syy nousta aamulla sängystä. Tästä en ole monellekaan puhunut, eikä moni hyvä ystävänikään tiennyt vaikeuksista joita nuorempana koin. Vilma tiesi ja se oppi lukemaan mielentilojani kuin avointa kirjaa ja tiesi milloin istua vieressä ja milloin antaa tilaa. Tämä on yksittäinen asia, josta olen eritysen kiitollinen muistellessani vuosia Vilman kanssa.

Vilma 26.3.2003 - 10.1.2015
Vilma 26.3.2003 – 10.1.2015

Vilman kanssa pääsin todella kokeilemaan siipiäni koiraharrastusten saralla. Ja miten pitkälle ne siivet meitä lennättivätkään! Vaikka alussa meno olikin melkosta räpiköimistä, opin ettei koskaan kannata luovuttaa. Vilman kautta löysin myös oman rotuni, vaikka alun vaikeuksien vuoksi sekään ei ollut niin itsestäänselvää. Muistan edelleen, miten lähdin monista treeneistä kyynel silmäkulmassa ja manasin miten huono kouluttaja minä olin, miten olin ottanut aivan väärän rodun ja seuraavaksi hankkisin kyllä ihan varmasti jonkun ihan toisen rodun. Nyt minun on hyvin vaikea kuvitellakaan mitään muuta rotua. Kaikessa haastavuudessaankin tämä on vain minun rotuni.

Vilman poismenon jälkeen mietin kauan sitä, kuinka pitkään on ok surra ja kaivata. Nyt ajateltuna se tuntuu käsittämättömältä. Tietenkään ei ole kenellekään hyväksi jäädä märehtimään asioita liiaksi, mutta ei surulle voi asettaa päättymispäivää. Vilma oli liki 12 vuoden ajan minulle paitsi lemmikki ja harrastuskaveri, myös paras ystävä. Kuinka kauan on hyväksyttävää kaivata ja muistella parasta ystävää? Niinpä.

Muutama vuosi ennen Vilman kuolemaa se sairastui epilepsiaan ja jo silloin pelkäsin menettäväni sen. Mietin miten siihen voi valmistautua ja miten ikinä osaisin päästää irti kun sen aika olisi? Nyt olen tässäkin viisaampi: menetykseen ei voi varautua. Se tulee aina yllättäen, jopa silloin kun sitä osaa odottaa. Vilman tapauksessakin osasin odottaa, että yhteistä aikaa ei enää ole paljoa. Sen sisaruksista suurin osa oli jo kuollut, sillä oli jatkuva epilepsialääkitys ja sen liikkeet olivat kangistuneet viimeisen vuoden aikana jonkin verran. Se oli kuitenkin edelleen virkeä ja jaksoi touhuta normaalisti, ruokahalu ja yleiskunto olivat hyviä. Kunnes yhtenä hetkenä se ei päässytkään ylös makuulta, luultavasti kipujen vuoksi. Se saikin kipulääkkeet, jotka vaikuttivat niin hyvin, että kaikki oireet katosivat. Vaikka tuolloin jo tiesinkin, että sillä oli suurikokoinen kasvain ja vietimme yhdessäolomme viimeisiä päiviä, hiipi mieleeni ajatus pitää se ikuisesti. Eihän vielä olisi aika?

Olin kuitenkin päättänyt jo kauan aikaa sitten, että mikäli vaaditaan päivittäistä kipulääkitystä, on aika tullut. Koirat kuitenkin pystyvät ja haluavat peittää kipua tiettyyn rajaan asti. Mikään ei takaa sitä, että kipulääkitys poistaa kipuja kokonaan, vaikka koira oireettomalta vaikuttaisikin. Lisäksi Vilman kasvain oli sellaista laatua, että se saattaisi aiheuttaa sisäisen verenvuodon milloin tahansa, jolloin loppu olisi hidas ja tuskallinen. Jälkikäteen ajatellen Vilma sai lopun, jollaisen haluaisin tarjota tuleville koirillenikin. Sain antaa sille hyvästit, käsitellä asiaa jo muutama päivä ennakkoon, mutta sairaudenkuva oli kuitenkin niin selkeä, ettei minun tarvinnut pähkäillä oikeasti oliko lähdön aika nyt vai viikkojen, kuukausien tai vuosien päästä.

Vielä lopetuspäivänäkin se säntäsi kissan perään. Oliko kyseessä väsymys vai kuuliaisuus, mutta elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran se luopui jahdista kieltäessäni sitä. Jos kohtuullinen koirankouluttaja olenkin, saalisvietti on ja on aina ollut akilleen kantapääni. Tuohon hetkeen kiteytyi ehkä koko tunneskaala onnesta suruun.

Se, mitä kunniavieraasi kertoo kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä, et ostaa voi miljoonin markoin.
Jenni Vartiainen – Suru on kunniavieras

Mietteistäni tarkemmin löytyy Viimeisen kerran -postauksesta jonka kirjoitin valmiiksi puoli vuotta Vilman kuoleman jälkeen. Minulla kesti melko kauan edes aloittaa sureminen, ja Vilman poismeno opettikin, että surua ei voi ohittaa. Sitä voi siirtää, mutta joskus se on surtava pois.

“Men cannot grieve as dogs do. But they grieve for many years.” - Robin Hobb
“Men cannot grieve as dogs do. But they grieve for many years.” – Robin Hobb

Meléen matka Suomeen

Melee 4 viikkoa, kuva: Veronica Olsen

Pennun hankinta oli ollut kohdallani ajankohtainen jo vuosia. Monia yhdistelmiä tuli tutkailtua enemmän tai vähemmän tosissaan ja välillä olin jo astuttamassa Gingaakin. Oma elämäntilanne ei kuitenkaan suonut Pikku-Gingojen saapua maailmaan ja välillä ajatus koko pennusta vaipui kuukausiksi unholaankin. Kesällä 2014 sain kuitenkin asiakseni ottaa yhteyttä Gingan kasvattajaan Mariaan (kennel High-Spirited), jolle kerroin pentuhaaveistani. Marialta tulikin sitten ehdotus tuontipennusta, ja kohtuullisen kokemattomana koiraihmisenä olin tottakai otettu tällaisesta tarjouksesta. Sopivaa yhdistelmää ei toki vielä tässä kohtaa ollut selvillä, mutta lukuisten sähköpostiviestien jälkeen Norjasta tuntui löytyvän sopiva suunnitteilla oleva pesue Nanduhria’s -kennelnimelle.

Pentueen emäksi oli valittu 5-vuotias groenendael Nanduhria’s Hazufel, tutummin Haizee. Se kuulosti omistajansa Veronican kertomana varsin täydelliseltä koiralta. Haizeella on omistajansa kertoman mukaan todella toimiva on-off -kytkin ja se on kotioloissa todella helppo. Samalla se kuitenkin syttyy tekemiseen hetkessä, mutta on erittäin ohjattavissa. Se on myös sopivasti ohjaajapehmeä ja kohtuullisen koirasosiaalinen.

Isäksi oli valittu Gingan puoliveli Riku (IP3 High-Spirited Ancara), joka on omiin mieltymyksiini nähden ehkä hieman toivottua ”itseriittoisempi” kaveri. Rikun omistajan Hannan kanssa juteltuani, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka siinä on kovuutta ja dominanssia, se on kuitenkin varsin tasapainoinen ja mukava koira.

Koko yhdistelmä tuntui siis varsin loistavalta ja vanhemmat toivat kumpikin pentueeseen toivottuja ominaisuuksia ja uskoin pennun tästä yhdistelmästä olevan passeli juuri minulle. Ja se jos jokin onkin tärkeää, sillä vaikka tuonti tehtiinkin ensisijaisesti tulevaa jalostuskäyttöa silmällä pitäen, minä tuon koiran kanssa viettäisin aikaa niin kotona kuin treenikentilläkin, ja sopimattoman koiran kanssa elämä voisi koitua kohtuullisen haastavaksi.

Koska Riku asuu Suomessa, pääsin näkemään emän astutusreissun aikoihin. Pidin paljon Haizeen olemuksesta ja juoksujen myöhästyttyä myös pentueen ajankohta osui fiksummin, sillä keväällä luovutusiässä oleva pentu on kaikin puolin mukavampi kuin talvipentu.

Ilo juoksujen myöhästymisestä oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä selvisi, että uusi EU:n määrittelemä säädös tulisi voimaan 29.12.2014. Se sallisi pennun tuonnin Norjasta Suomeen vasta 15 viikon iässä, sillä pentu tulee rokottaa rabiesta vastaan aikaisintaan 12 viikon iässä, jonka jälkeen tulee vielä 21 vuorokauden varoaika. Käytännössä siis yksi tärkeä kehityskausi jäisi kokonaan näkemättä ja kokematta.

Käytin paljon aikaa säännöksen tutkailuun ja olin myös yhteydessä Eviraan. Eviran osalta olin todella pettynyt saamaani palveluun, sillä ollessani yhteydessä tahoon X, kerrottiin minulle, että kysymykseeni osaa vastata paremmin taho Y, josta viesti puolestaan ohjattiin takaisin taholle X. Kaikki saamani vastaukset olivat myös suoria kopioi&liitä-vastauksia Eviran omilta sivuilta, siis juuri ne tekstit, joihin pyysin heiltä tarkennuksia. Sähköpostipommitusten jälkeen olinkin myös puhelimitse yhteydessä Eviraan ihmetellen suuresti sitä, että kun tuonti Norjasta Ruotsiin ja vastaavasti Ruotsista Suomeen on vapaa näistä säädöksistä, mikä on Eviran keino valvoa, että kukaan ei tuo pentua Ruotsin kautta Suomeen? Tähän en koskaan saanut suoraa vastausta. Kuten en myöskään kysymykseeni siitä, mitä mahdollisen laittoman maahantuonnin yhteydessä tapahtuisi. Toimenpiteet kun määräytyvät riskien mukaan, mutta Norjan ollessa rabiesvapaa maa, riskejä ei ole, joten onko toimenpiteitäkään? Eviran päässä varmaan jo valmistauduttiin, että ihan oikeasti tuon pennun laittomasti maahan, sillä melko kovasti utelin mahdollisia kiertoteitä.

Säädös aiheutti itselleni hieman harmaita hiuksia siinäkin mielessä, että kun muut nartut lähtisivät kotiinsa jo 8 viikon iässä, piti minun tehdä valintani pennusta ennen sitä, sillä sain valita pennun ensimmäisenä. Kasvattajalta saatiin valtavasti kuva- ja videomateriaalia, mutta halusin silti nähdä pennut ennen valintaa. Kustannuksista huolimatta päätin tehdä ylimääräisen reissun Norjaan ja kävin tutustumassa pentuihin muutaman päivän ajan niiden ollessa noin 6-7 viikon ikäisiä. Tämä reissu antoikin paljon, sillä pääsin näkemään miten pennut käyttäytyivät eri tilanteissa yksin ja yhdessä ja sain tehtyä päätöksen siitä, mikä pentu muuttaisi luokseni Suomeen.

Melee 6 viikkoa, kuva: Veronica Olsen
Melee 6 viikkoa, kuva: Veronica Olsen

Narttupentuja oli kolme. Niistä päädyin valitsemaan lilaa pantaa kantavan pennun, sillä se vaikutti tasaisimmalta ja vähiten terävältä. Se myös tuntui mukavasti hakeutuvan minun luokseni. Se oli ehkä muita pentuja hitaampi syttymään, mutta kun sen sai herätettyä leikkiin, se leikki hyvin. Se toimi myös loistavasti yksin eri tilanteissa ja tuntui erittäin keskittymiskykyiseltä. Löydettyään esimerkiksi kiinnostavan hajun, se tutki sitä rauhassa ja järjestelmällisesti riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtui. Se ei myöskään ollu pentueen päällepäsmäri, mutta ei myöskään pahnanpohjimmainen. Sillä oli myös erinomainen ruokahalu.

Odottelua tuon valintareissun jälkeen oli tosiaan jäljellä vielä kaksi kuukautta, mutta sitä helpotti hyvin sujunut yhteydenpito pentujen kasvattajan kanssa. Käytännön järjestelyt veivät myös jonkin verran aikaa, kuten lentoyhtiön hyväksymän kuljetuslaatikon löytäminen, mutta tähänkin saimme apua Norjan päästä. Norwegianin asiakaspalvelu oli myös varsin loistava apu, sillä eri lentoyhtiöillä on jonkin verran omia sääntöjä eläinten kuljetuksen osalta. Norwegian ei onneksi ollut kehitellyt mitään omaansa, vaan hyväksyi kaikki IATAn hyväksymät lentoboksit, kunhan niissä ei ollut pyöriä alla.

Kasvattaja toi pennun meille Oslon lentokentälle, jossa koitti vaikea hetki, kun pentu piti jättää tuntia ennen lentoa lentoboksissaan lentohenkilökunnan huomaan. Pyrin jatkuvasti unohtamaan koko pennun, mutta huoli oli silti suuri. Onneksi lento oli varsin lyhytkestoinen, vaikka odottavan aika onkin todistetusti melko pitkä. Pennulta löytyi 15 viikon iässä painoa noin 10kg, joten se oli harmillisesti juuri pari kiloa yli sen rajan, että sen olisi saanut ottaa matkustamoon. Tosin Norwegian ei kansainvälisillä lennoilla hyväksy lemmikkejä matkustamoon lainkaan, joten jos pentu olisi saanut matkustaa heti 8-viikkoisena, olisi pitänyt valita jokin toinen lentoyhtiö. Norwegian oli kuitenkin yksinkertaisesti halvin, sillä lemmikkieläimen kuljetus ruumassa maksoi vain 54€ ja ihmismatkustajienkin liput olivat perinteisen halpalentoyhtiön tasolla.

Suomen päässä kiiruhdimme pikaisesti noutamaan pentua. Sitä ei heti saanut ottaa ulos boksistaan, vaan tulli piti hoitaa ensin alta pois. Tullissa jännitti kovasti, vaikka kaikki paperit olivatkin kunnossa – mitäs jos jotain olisi unohtunut? Norjasta saapuvista koirista pitää Suomeen maksaa veroa 24% myyntihinnasta, mikä voi olla yllättävää, sillä kovin monessa tuontiohjeessa tätä ei mainita. Tai jos mainitaankin, niin ei sitä, että se pitää tosiaan maksaa paikan päällä samantien. Onneksi itse olimme kuitenkin osanneet varautua tähän ja pääsimmekin jatkamaan matkaa kohtuullisen nopeasti.

Pennun lento tuntui menneen kohtuullisen hyvin tai ainakin ulos boksista päästyään se otti uuden maaperän vastaan rennon oloisesti. Joskin väsyneesti, sillä koko automatkan Helsingistä Tampereelle se nukkui hyvin sikeästi takapenkillä. Uni olisi maittanut kyllä itsellekin, kun pääsimme kotiin vasta puolenyön aikoihin ja päivä oli ollut pitkä, mutta pennun torkuttua autossa, se oli varsin virkeä päästessään uuteen kotiinsa ja riekkui useamman tunnin ennen kuin väsähti uudelleen.

Tuonnin viimeisteli pennun papereiden odottelu. Norjan Kennelliitto ei ollut ehtinyt käsittelemään pentujen rekisteröintiä, joten tuodessamme pennun maahan, se oli teoriassa paperiton ja ”sekarotuinen”. Tämä ei sinänsä ole suositeltavaa, sillä ulkomaisten kasvattajien kanssa asiat eivät aina mene toivotunlaisesti, mutta yhteystyö Veronican kanssa sujui tältäkin osin mallikkaasti.

Viimeisen kerran

Olen aloittanut tämän kirjoittamisen kymmeniä kertoja jo vanhan blogini puolella. Kaikki yritykset ovat kuitenkin jääneet kesken – en ole saanut tuotua kirjoituksella esiin puoliakaan siitä, mitä olen halunnut sanoa. Lähdin yrittämään vielä kerran.

Mieleeni palaa usein tuo hetki eläinlääkärissä. Vilma makaa selällään pöydällä, ja lääkäri tutkii ultraäänilaitteella sen vatsaa. Minä silitän pelosta tärisevää koiraa ja kuuntelen eläinlääkärin sanoja.

”Kasvain se on. Ja iso sellainen”
”Hemangiosarkooma, kiinnittynyt pernaan”
”Leikkausta voidaan yrittää”
”Leikkauksella saisi kolme kuukautta lisää elinaikaa”
”Ilman leikkausta kyse on päivistä, ehkä kuukausista”

Aloin itkemään kun eläinlääkäri kertoi leikkauksesta. En saanut sanottua mitään. Ei saanut kukaan muukaan. Ja silti kaikki tiesivät. Leikkausta ei tehtäisi.

Varsinaisesti kaikki oli alkanut paria päivää aiemmin. Vilma oli ollut yöllä niin voimaton, että se päädyttiin viemään päivystykseen Tuhatjalkaan. Siellä heräsi epäily vierasesineestä, mutta tutkimuksen yhteydessä epäily muuttui kasvainepäilyksi. Tarkempia tutkimuksia varten varasin Vilmalle ajan Animagiin.

Eläinlääkärikäyntien jälkeen Vilma oli normaali oma itsensä. Kipulääkkeistä johtuen se oli jopa yllättävän hyvinvoiva, ja koko kasvain alkoi tuntua jotenkin epätodelliselta. Päivämäärän päättäminen tuntui vaikealta, kun kaikki oireet olivat kadonneet. Siellä se möykky silti oli.

Isä kävi kaivamassa haudan mökille. Äitini kävi Vilman kanssa vaarini luona viimeisen kerran. Vaarilla ja Vilmalla oli aina jollain tapaa erityinen suhde – ollut aivan ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Minä poikkesin Vilman kasvattajan Arjan luona kuulemassa viisaita sanoa, jotka auttoivat. Tuo oudolla tavalla lohtua, kun toinen tietää tismalleen miltä itsestä tuntuu.

Ja minä tunsin paljon. Surua. Kaikki tuntui epätodelliselta. Unelta. Oikealta. Väärältä. Itkin paljon. Minulla oli jo valmiiksi niin ikävä.

Päivät kuluivat sekä tuskallisen hitaasti, että väistämättömän nopeasti. Toivoin sekä ajan pysähtyvän että juoksevan. En tiennyt halusinko elää siinä kiduttavassa tiedossa, että Vilma olisi pian pois vai siinä tuskallisessa totuudessa, että niin olisi jo tapahtunut.

Tuona tammikuisena lauantaina me sitten lähdimme, Vilma, minä, isä, äiti ja Ginga, yhdessä mökille. Se oli kuin mikä tahansa mökkireissu. Juttelimme niitä näitä, grillasimme makkaraa, kahvittelimme. Jotain oli silti toisin. Koirat saivat extrapaljon makkaraa. Ja jokainen meistä loi vaitonaisia katseita Vilman suuntaan. Kello kävi. Hitaasti vai nopeasti, en vieläkään tiennyt.

Eläinlääkäri saapui ja minun syöttäessä Vilmalle nameja laittoi rauhoitteen. Vilma ei huomannut, se ei pelännyt. Minä en itkenyt. Tunsin, että tässä hetkessä minun on oltava vahva.

Kun rauhoite alkoi vaikuttaa, ohjasin Vilman sen rakkaaseen säkkituoliin. Siihen mustaan nahkaiseen, jonka se oli jo pentuna itselleen valloittanut. Jossa se nukkui mökillä ollessaan joka ikinen yö. Siihen se nukahti. Rauhassa ja viimeisen kerran. Silitin sen turkkia ja katselin sen hengityksen tahdissa kohoavaa kylkeä. Viimeiseen asti.

Kannoimme Vilman hautapaikalleen ja laskimme sen hautaan. Jos tähän asti olinkin pitänyt itseni jotenkin kasassa, Gingan sydäntäriipaiseva uikutus ja Vilman tulokseton tavoittelu saivat kaikki padot aukeamaan. Siinä se seisoi haudan reunalla, tuijottaen, nuuskien ja hiljaa vikisten. En minä tiedä miten koirat ymmärtävät kuolemaa. Mutta tuon pienen hetken halusin uskoa, että sekin ikävöi.

Tapahtuman jälkeen tunteeni heittelivät laidasta laitaan. Minulla oli töitä ja koulua, kiirettä ja stressiä, joten loppuviimein toivuin melko nopeasti normaaliin arkeen. Joku saattoi ajatella, että pääsin yli kovinkin nopeasti.

Mutta asian kieltäminen toimii vain johonkin pisteeseen asti. Töideni loputtua huomasin minulla olevan aikaa. Ja kaikki se peitelty suru pääsi läpi. Oli maaliskuun loppu, kun ensimmäisen kerran kävin Vilman haudalla. Vein sinne tulppaanin. Paikan päällä ajattelin, miten typerää kukan vieminen oli, eihän Vilma siitä mitään ymmärrä. Keräsin kukan ympärille männynkäpyjä. En tiedä miksi, se tuntui olennaiselta silloin. Vilma rakasti käpyjä.

Olin varannut itselleni pennun jo aiemmin syksyllä. Melee syntyi viisi päivää ennen Vilman lähtöä. En tiennyt mitä ajatella. Tiesin toisen koiran olevan minulle suuri haave ja pentue oli kaikkea sitä mitä toivoa saattoi. Silti se tuntui toisinaan väärältä. Eihän Vilmaa korvaisi mikään. Nämäkin tunteet helpottivat onneksi. Ei Melee Vilmaa korvaa, tietenkään. Mutta en minä sitä korvikkeeksi hankkinutkaan.

Vaikka Vilman lähdöstä on jo kuukausia, on hetkiä kun ikävä puskee suunnattomalla voimalla läpi. On hetkiä, kun edelleen odotan tuon koiran tulevan minua vastaan tai seuraavan minua. Mökillä kuvittelen kuulevani sen hupsun ääntelyn, kun se sukeltelee kaivelee kiviä rantavedestä.

Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras on kappale, jota en vieläkään pysty kuuntelemaan kuivin silmin. Sen sanoitukset ovat löytäneet surun olemuksen sellaisella tavalla, joka kolahtaa. Ei välttämättä tosin enää niin kipeästi kuin joskus.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt, hajoo se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.