Älä luovuta vielä, me ollaan vihdoin oikeella tiellä

Sisko älä luovuta vielä, me ollaan vihdoin oikeella tiellä.
Matka on pitkä ja kivinen, mutta älä pelkää, mä otan sut vaikka reppuselkään..
– Kuningasidea, Enemmän Duoo Ku Sooloo

Treenikaverit jo tietävätkin, että Meleen taival harrastuskoirana ei ole tähän asti ollut kovin mutkaton. Se on luonteeltaan melko terävä, ja tämä ominaisuus on ollut suorastaan ylitsevuotava. Se on oirehtinut Meleen kohdalla lähinnä lasten ja muiden koirien seurassa ja tätä onkin työstetty hurjasti viimeisen vuoden aikana. Terävyys on ilmennyt siinä mm. siten, että ollessaan epävarma jonkun toisen koiran läsnäollessa, se on pyrkinyt hyökkäämään kohti. Aggressiivinen se ei osaa onneksi olla, mutta toki sen käytös antaa hyvin ristiriitaisia signaaleja vastapuolelle.

Treeneissä tätä ongelmaa on kierretty ja työstetty siten, että koira on aina liinassa. Sille ei ole koskaan annettu mahdollisuuttakaan päästä toisen koiran luokse ja hyökkimistoimet on estetty tiukalla pakotteella ja kieltämisellä. Tämän osalta piti Meleen kohdalla olla ehdottoman mustavalkoinen, minkäänlaista toivotusta poikkeavaa käytöstä ei hyväksytty. Meidän tapauksessamme toivottu käytös oli katsekontakti ohjaajaan. Meleen kohdalla ei siis voitu ajatellakaan, että toivottu käytös olisi ”mitä tahansa paitsi ei-toivottu toiminta”-tyyppinen, mikä ei koiralle olekaan kovin selkeä kriteeri palkan saamiseksi. Tällä tavalla Meleellä oli aina tieto siitä, mitä sen piti tehdä tilanteessa, jossa se koki olonsa epävarmaksi.

Toisaalta vastavuoroisesti tilanteet on myös järjestetty siten, että Melee saa olla aina rauhassa, eli muita koiria ei sen luokse päästetä. Tämä aiheutti toki hieman suunnittelua treeneissä, sillä paikallamakuuseura ja treeniseura muutenkin tuli valikoida sen mukaisesti, että Meleen heikkoudet huomioitiin koko ryhmän toimesta. Vähitellen Mellun luottamus treenien turvallusuuteen kasvoi ja se rentoutui. Rentoutumisen myötä se kykeni yhä paremmin keskittymään treenaamiseen.

Ongelma ei toki alusta asti ollut näin helposti selätetty. Tämän vuoksi on koettu tunneskaalan ääripäät, vahvasti painottuen kuitenkin sinne surun ja murheen puolelle. Aloin välillä epäilemään omaa osaamistani ja pärjäämistäni. Melee kasvoi suureksi, liki 63cm korkeana sillä on voimaa ja painoa niin paljon, että se voi saada jo koheltamalla vahinkoa aikaiseksi. Omat taitoni tuntuivat loppuvan kun mikään ei tehonnut ja koira oli täysin erilainen mitä aiemmat koirani ovat olleet. Heikkouteni, epätoivoon ja pessimistisyyteen hukuttautuminen, sai toisinaan melko vahvankin otteen, josta kuitenkin tavalla tai toisella aina noustiin. Luovuttaa en osaa, se olkoot sitten se meikäläisen vahvuus! Yhteydenotto Meleen toiseen omistajaan, Mariaan (kennel High-Spirited) auttoi. Pääsimme paikan päälle yksityistarkkailuun, jossa kävi selväksi, että:

a) kyllä, olen ollut hieman epäjohdonmukainen
b) ei, koira ei ole mielenvikainen
c) kyllä, tilanne on korjattavissa.

Tuen saaminen osaavammalta on oikeasti todella helpottavaa ja antaa voimaa taas jatkaa yrittämistä. Marian ohjeilla Meleen käytös muuttui liki yhdessä yössä parempaan suuntaan. Tottakai takapakkeja tuli, eikä se pessimistisyyden suokaan aina niin kaukana ollut, mutta vähä vähältä sitä päästiin parempaan suuntaan lenkillä ohitustenkin kanssa. Siskoni kävi lapsensa kanssa kylässä, eikä Melee hyökkinyt kertaakaan kohti, vaikka epävarmuutta vielä ilmenikin.

Treeneissä huomasin viime kesän aikana, että liina oli yhä enenevissä määrin vain tiellä, eikä sitä enää tarvittu kuin ohjaajan turvaksi.

Pari viikkoa sitten aloitimme koirakoulu Kisman tokovalmennuksessa. Viime treenit menivät niin loistavasti, että sain hyvän mielen pitkäksi aikaa. Odotellessa Melee seurasi rauhallisesti omalta viltiltään (tämäkin on toiminut hyvin, että Meleellä on oma paikka odotellessa) muiden treeniä ja oman treenin aikana se ei vilkaissutkaan muita koiria. Irrotin liinan, eikä mitään tapahtunut. Mutta se muutos mikä mussa itsessä tapahtui, oli ihan huikea! Me edistytään! Ei sitä näe välttämättä arkielämässä kun muutokset tapahtuu niin pikkuhiljaa, mutta tämä oli itselle ihan valtava askel – uskalsin luottaa.

Melee viltillä
Melee omalla viltillä vuoroa odottelemassa

Olen monesti tuntenut jopa hieman häpeää tämän ongelman suhteen, koska Melee on kuitenkin ”jo” kolmas koirani. Ajattelin, että tässä vaiheessa sitä pitäisi jo osata. Meleen hankaluudet ovat kuitenkin opettaneet, että kaikki koirat on tosiaankin erilaisia, ja ongelmat voi tulla vastaan vasta vuosien päästä, kun tulee eteen se ensimmäinen oikeasti hankala tapaus. Eikä Melee varmasti ole edes pahimmasta päästä, sillä ohjaajapehmeänä sen käytöstä on kuitenkin kohtuullisen helppo muokata. Ollemme saaneet ihan mielettömästi apua eri treenikavereilta ja kokeneilta kouluttajilta, ja olen niistä neuvoista ja meihin käytetystä ajasta ihan mielettömän kiitollinen. Oon kuitenkin ylpeä myös itsestäni, että en hukkunut sinne epätoivon suohon, vaan jaksoin vääntää ja vääntää epäonnistumisten jälkeenkin.

Ei toki tämäkään polku ole vielä loppuun koluttu, ehkä käydään jossain kohti jopa pari askelta taaksekinpäin, mutta tässä kohti tämä on yksi tärkeä käännekohta meille. Ei kaikki voitot tule kokeista ja kilpailuista.

 

 

Koirien studiokuvauskeikka

Minulla on ollut toiveena jo vuosia, että jokaisesta koirastani otetaan jossain vaiheessa niiden elämää hienot studiokuvat muistoksi. Vaikka otan itsekin paljon kuvia, ovat ne hyvin usein heikkolaatuisia tai muuten suttuisia puhelinräpsyjä ja toimivat lähinnä itsellä muistoina. Järjestelmäkamerallakin tulee otettua pääasiassa ulkona kuvia ja viime vuosina sekin on jäänyt valitettavan vähälle. Studiokuvien takana onkin ollut ajatus saada koirista sellaiset potrettikuvat, jotka voi teetättää vaikka tauluksi seinälle. Vilman kohdalla kuvaus meinasi jäädä tekemättä, sillä pääsimme kuvaukseen vain muutama päivä ennen sen kuolemaa. Gingan ja Meleen kohdalla ajatus onkin ollut ottaa ne ajoissa. Otinkin siis yhteyttä samaan kuvaajaan, joka otti myös Vilman studiokuvat. Sattumalta hän oli muuttanut Tampereelta Ouluun, joten kuvauksen ajankohdan ja paikan sopiminen olikin odottamaani helpompaa.

Kuvaukset tehtiin Oulunsalossa vuokrastudiossa ja aikaa oli varattu tunnin verran. Itselläni oli hyvin tiedossa millaisia kuvia halusin, joten kuvaukset tapahtuivat todella nopeasti. Ginga ja Melee eivät ole sieltä kärsivällisimmästä päästä, ja niiden mielestä oli äärimmäisen typerää oleskella paikallaan. Gingan osalta lähinnä istuminen oli aivan syvältä, ja se halusikin pääasiassa vain maata paikallaan. Meleen ongelmat koskivat sitten ylipäätään yhdessä paikassa pysymistä, se kun on muutenkin sellainen oman elämänsä tutkimusmatkailija. Kumpikin koira kävi studiossa pariin otteeseen tekemässä noin 10 minuutin kuvaustuokion ja loppuvaiheessa huomasi, että molempia alkoi jo kyllästyttää. Kyllähän ne tekevät mitä pyydetään, mutta sellainen iloinen ja odottavainen ilme niillä katoaa ja se on kuvien kannalta aika olennainen.

Pääsin siis tällä kuvauskerralla melko helpolla, sillä oli tuttu kuvaaja edelliseltä kerralta, joka tiesi millaisia kuvia haluan ja osasi sen pohjalta varata studion ja hoiti muutenkin käytännön asiat. Alun perin kun etsin kuvaajaa Vilmalle, tilanne ei ollut näin yksinkertainen.

Ginga
Ginga, kuva: Pekka Hartikainen

Kuvaajaa etsiessäni minulle oli tärkeää, että kuvaaja osaa kuvata koiria. Tämä tarkoitti itselleni sitä, että kuvaajalta löytyi ymmärrystä siitä, miltä hyvä koirakuva näyttää ja miten erityyppisiä koiria tulisi kuvata – kaikki koirat kun eivät näytä parhaimmalta suoraan edestä kuvattuna. Ja koska kuvat ovat tulevaisuudessa omistajalle muisto lemmikistä, on hienoa jos kuvaaja saa jollain tasolla koiran ilmeet esiin. Studiokuvissa tämä ei välttämättä ole helpoin mahdollinen teko, ja vaatii yleensä myös omistajalta jotain lelua/namia, jolla houkutella koiraa. Lisäksi koiran on hyvä saada tutustua studioon hihnatta, jolloin se käy tutkailemassa paikat ja kykenee esiintymään rennommin ja keskittyä erilaisten vermeiden tutkimisen ja nuuskuttelun sijasta kärrynpyöriä tekevään omistajaansa.

Lisäksi kuvaus oli minulle myös budjettikysymys. Vilman kohdalla tiesin, että kyseiset kuvat tulisivat olemaan viimeiset kuvat joita siitä tulisin koskaan saamaan. Siksi minulle oli tärkeää, että sain kuvista alkuperäisen digitaaliversiot täysikokoisina itselleni. Tämä olikin se haastavin juttu, sillä syystä tai toisesta kuvaajat olivat tämän suhteen todella nihkeitä. Pahimmillaan digitaaliversiosta pyydettiin hintaa jopa 50-60€ kappaleelta, jolloin ei ole vaikea laskea, että parinkymmenen digitaaliversion ostaminen olisi ollut silkka mahdottomuus. Osa kuvaajista puolestaan vaati, että kaikki kuvat teetettäisiin heidän kauttaan, eli digitaaliversiota ei ollut edes mahdollista saada. Ei kiitos! Ja mitä jos kyseinen kuvaaja lopettaa ammattinsa harjoittamisen, mikä velvollisuus hänellä tällöin on pitää kuvat tallessa jos tahtoisin vaikkapa vuosien päästä teettää taulun niistä? Joiltakin kuvaajilta oli mahdollisuus saada 10-20€ hintaan ns. Facebook-kuva, joka tarkoitti vesileimalla varustettua, noin 400x500px kuvaa. Itse pidin tuota äärimmäisenä rosvoamisena ja kierrän kaukaa jatkossakin vastaavat kuvaajat. Ymmärrän kyllä, että kuvaaminen ei ole halpa harrastus eikä ammattikaan, mutta koen, että tuollaisella hinnoittelulla ammattikuvaajat ajavat asiakkaansa harrastajakuvaajien kuvattavaksi.

Melee
Melee, kuva: Pekka Hartikainen

Koirien kanssa Kuusamossa

Varasimme Jannen kanssa pikkureissun Kuusamoon jo alkukesästä, mutta alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä ei ollut tarkoitus ottaa koiria matkaan. Olen kuitenkin melko tarkka koirieni suhteen, enkä loppuviimein onnistunut löytämään niille kelvollista hoitajaa. Muutama seulan läpäisemä hoitaja toki tuli mieleeni, mutta he olivat kaikki syystä tai toisesta estyneitä ottamaan koiria hoitoon. Varasimmekin sitten hoitopaikan Ruka-ahon koirahoitolasta, joka osoittautuikin ihanaksi paikaksi. Hoitolan pitäjä oli todella mukava ja asiantuntevan oloinen ja tilat varsin asialliset. Olin myös lukenut hyvää palautetta hoitolasta, joten uskalsin tehdä hoitolaan varauksen.

Ennen hoitolaan jättämistä teimme hoitosopimukset ja pääsimme näkemään tilat paikan päällä, mikä rauhoitti mieltäni. Koirille oli varattu yhteinen ”huone” ja niillä oli vapaa kulku sisään ja ulos luukun kautta. Saimme myös helposti sovittua koirien tuonti- ja hakuajat, eikä tullut lainkaan sellainen olo, että koirat olisivat ainoastaan tienestiä tuovia tuotteita, vaan niiden hyvinvoinnista huolehdittiin ja ne otettiin huomioon yksilöinä. Jos joskus toiste tarvitsemme hoitolaa samalta suunnalta, niin aivan varmasti otamme Ruka-ahoon yhteyttä. Koirat olivat kuulemma käyttäytyneet mallikkaasti ja ovat kuulemma tervetulleita uudestaan. Vaikea uskoa, kun etenkin Melee osaa toisinaan olla aika perseilijä lenkkeillessä ja Ginga on vanhan koiran tapaan välillä melkoinen jäärä, mutta kai se on uskottava kun niin sanottiin. Koirat olivat hoitolassa suurimman osan reissustamme, sillä kylpyläkäyntien ja muiden aktiviteettien vuoksi niiden yksinoloaika hotellihuoneessa olisi tullut liian pitkäksi.

Olimme jo aikaisemmin päättäneet, että kiertäisimme 12 kilometrin mittaisen Pienen Karhunkierroksen, joka sijaitsi Oulangan kansallispuiston eteläosassa. Selvittelin etukäteen maaston vaativuutta ja selvisi, että reitin voi helposti tehdä myös koiran kanssa. Saimme siis myös koirat mukaan tuolle pikkuvaellukselle ja tämä olikin jälkikäteen ajatellen aivan mahtava juttu. Olemme joskus aiemmin pohtineet, että lähtisimme jopa useamman päivän mittaiselle vaellukselle joskus, joten tämä Pieni Karhunkierros tarjosi sellaisen pienen maistiaisen mitä vaeltaminen voisi olla koirien kanssa.  Reitti oli helpohko, sillä vaikka se sisälsi suuria korkeuseroja ja erilaisia maastoja, sinne rakennetut sillat ja pitkospuut tekivät siitä sopivan reitin lähes kaikenkuntoisille.

Riippusillan ylitys
Riippusillan ylitys

Yleensä metsässä lenkkeillessä koirat ovat minulla aina vapaana. Oulanka on kuitenkin kansallispuisto, joten koirien oli ehdottoman tärkeää olla hihnassa koko ajan. Maaston huomioiden hihna oli tärkeä myös niiden omaa turvallisuutta ajatellen, sillä kahjot belgialaiseni olisivat aivan varmasti pudonneet jostain kalliolta riemuitessaan vapaudesta ja uusista maisemista. En ole varsinaisesti mikään kelataluttimien kannattaja, mutta tällä reissulla niistä oli kyllä suuresti hyötyä, sillä koirat saivat ihan erilaista vapautta mitä ne olisivat tavallisessa 1,5 metrin hihnassa saaneet. Ainoa haaste oli tämä koirien hihnakäytös, sillä ne eivät todellakaan ymmärtäneet tuota 5 metrin epämääräistä määrettä, jonka jälkeen vapaus vain yhtäkkiä lakkasi. Etenkin Melee kiskoi alkuun menemään varsin päättäväisellä meiningillä, mutta onneksi oppi nopeasti hieman rauhallisemman tyylin koetellessaan vapautensa rajoja. Siltojen ylityksissä ja jyrkissä portaissa se onneksi osasi edetä asiallisen rauhallisesti ja odottaa puolta hitaampaa taluttajaansa. Ginga oli näissä toki myös erinomainen ja sen suurin huoli oli lähinnä pitää koko porukka kasassa.

Huikea näkymä Oulangasta
Huikea näkymä Oulangasta

Reitin varrella oli muutamia pysähdyspaikkoja, jotka mahdollistivat mm. makkaranpaiston. Me pysähdyimme kerran, hieman puolenvälin jälkeen, paistamaan makkarat koko porukalle. Tämä oli koirien näkökulmasta varmasti retken yksi kohokohdista, sillä eihän niitä mitenkään raaskinut jättää herkuitta. Tämä pikkuvaellus oli aivan mahtava kokemus ja Jannen kanssa suunnittelemmekin ahkerasti jo tulevia vaelluksia. Suomen vuodenajan asettavat pieniä rajoituksia aloitteleville vaeltajille, joten suunnitelmissa on tehdä ensimmäinen pitkä vaellus ensi vuonna. Rakastuin Kuusamon luontoon, joten voi olla, että päädymme valitsemaan 80 kilometriä pitkän Karhunkierroksen, joka on tällä hetkellä Suomen suosituin vaellusreitti.

Minä ja Melee taukopaikalla
Minä ja Melee taukopaikalla

Kuusamossa todella tuntuu siltä, että luonto on lähellä. Erityisesti poroja tulee vastaan aivan joka paikassa: metsässä, autotiellä ja jopa golfkentällä. Niillä ei todellakaan ole pienintäkään ymmärrystä liikenteestä, joten ajaessa sai oikeasti olla tarkkaavainen. Eikä riitä, että on tarkkaavainen vain siihen asti, että poro tai muutama on ylittänyt tien, sillä ne saattavat saman tien haluta ylittää tien toiseen suuntaan. Söpöjä eläimiä ne ovat silti, ja yllättävän pienikokoisia, vaikken toki mitään hirven kokoisia otuksia odottanutkaan näkeväni. Opin myös, että suurella osalla poroista on kaulapannat, jotka helpottavat tunnistamaan niiden omistajan ja pannoissa on myös GPS, joten porot ovat helpommin löydettävissä.

Poroja golfkentällä
Poroja golfkentällä

Pieni Karhunkierros lyhyesti

  • Reitti sisältää vaihtelevaa maastoa ja korkeuseroja sekä upeita riippusiltoja
  • Reitti on kohtuullisen helppokulkuinen portaiden ja pitkospuiden vuoksi
  • Eksyä ei voi, polut ovat selkeästi merkittyjä
  • Reitti on todella suosittu, omaa rauhaa ei ainakaan Ruska-aikaan kannata liikaa toivoa etenkään taukopaikoilla
  • Kuljettavissa myös talvella
  • Maisemat ovat huikeat
  • Kierroksen varrella on kuusi taukopaikkaa, joissa on nuotiopaikat sekä ulkohuussit

Meléen matka Suomeen

Melee 4 viikkoa, kuva: Veronica Olsen

Pennun hankinta oli ollut kohdallani ajankohtainen jo vuosia. Monia yhdistelmiä tuli tutkailtua enemmän tai vähemmän tosissaan ja välillä olin jo astuttamassa Gingaakin. Oma elämäntilanne ei kuitenkaan suonut Pikku-Gingojen saapua maailmaan ja välillä ajatus koko pennusta vaipui kuukausiksi unholaankin. Kesällä 2014 sain kuitenkin asiakseni ottaa yhteyttä Gingan kasvattajaan Mariaan (kennel High-Spirited), jolle kerroin pentuhaaveistani. Marialta tulikin sitten ehdotus tuontipennusta, ja kohtuullisen kokemattomana koiraihmisenä olin tottakai otettu tällaisesta tarjouksesta. Sopivaa yhdistelmää ei toki vielä tässä kohtaa ollut selvillä, mutta lukuisten sähköpostiviestien jälkeen Norjasta tuntui löytyvän sopiva suunnitteilla oleva pesue Nanduhria’s -kennelnimelle.

Pentueen emäksi oli valittu 5-vuotias groenendael Nanduhria’s Hazufel, tutummin Haizee. Se kuulosti omistajansa Veronican kertomana varsin täydelliseltä koiralta. Haizeella on omistajansa kertoman mukaan todella toimiva on-off -kytkin ja se on kotioloissa todella helppo. Samalla se kuitenkin syttyy tekemiseen hetkessä, mutta on erittäin ohjattavissa. Se on myös sopivasti ohjaajapehmeä ja kohtuullisen koirasosiaalinen.

Isäksi oli valittu Gingan puoliveli Riku (IP3 High-Spirited Ancara), joka on omiin mieltymyksiini nähden ehkä hieman toivottua ”itseriittoisempi” kaveri. Rikun omistajan Hannan kanssa juteltuani, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka siinä on kovuutta ja dominanssia, se on kuitenkin varsin tasapainoinen ja mukava koira.

Koko yhdistelmä tuntui siis varsin loistavalta ja vanhemmat toivat kumpikin pentueeseen toivottuja ominaisuuksia ja uskoin pennun tästä yhdistelmästä olevan passeli juuri minulle. Ja se jos jokin onkin tärkeää, sillä vaikka tuonti tehtiinkin ensisijaisesti tulevaa jalostuskäyttöa silmällä pitäen, minä tuon koiran kanssa viettäisin aikaa niin kotona kuin treenikentilläkin, ja sopimattoman koiran kanssa elämä voisi koitua kohtuullisen haastavaksi.

Koska Riku asuu Suomessa, pääsin näkemään emän astutusreissun aikoihin. Pidin paljon Haizeen olemuksesta ja juoksujen myöhästyttyä myös pentueen ajankohta osui fiksummin, sillä keväällä luovutusiässä oleva pentu on kaikin puolin mukavampi kuin talvipentu.

Ilo juoksujen myöhästymisestä oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä selvisi, että uusi EU:n määrittelemä säädös tulisi voimaan 29.12.2014. Se sallisi pennun tuonnin Norjasta Suomeen vasta 15 viikon iässä, sillä pentu tulee rokottaa rabiesta vastaan aikaisintaan 12 viikon iässä, jonka jälkeen tulee vielä 21 vuorokauden varoaika. Käytännössä siis yksi tärkeä kehityskausi jäisi kokonaan näkemättä ja kokematta.

Käytin paljon aikaa säännöksen tutkailuun ja olin myös yhteydessä Eviraan. Eviran osalta olin todella pettynyt saamaani palveluun, sillä ollessani yhteydessä tahoon X, kerrottiin minulle, että kysymykseeni osaa vastata paremmin taho Y, josta viesti puolestaan ohjattiin takaisin taholle X. Kaikki saamani vastaukset olivat myös suoria kopioi&liitä-vastauksia Eviran omilta sivuilta, siis juuri ne tekstit, joihin pyysin heiltä tarkennuksia. Sähköpostipommitusten jälkeen olinkin myös puhelimitse yhteydessä Eviraan ihmetellen suuresti sitä, että kun tuonti Norjasta Ruotsiin ja vastaavasti Ruotsista Suomeen on vapaa näistä säädöksistä, mikä on Eviran keino valvoa, että kukaan ei tuo pentua Ruotsin kautta Suomeen? Tähän en koskaan saanut suoraa vastausta. Kuten en myöskään kysymykseeni siitä, mitä mahdollisen laittoman maahantuonnin yhteydessä tapahtuisi. Toimenpiteet kun määräytyvät riskien mukaan, mutta Norjan ollessa rabiesvapaa maa, riskejä ei ole, joten onko toimenpiteitäkään? Eviran päässä varmaan jo valmistauduttiin, että ihan oikeasti tuon pennun laittomasti maahan, sillä melko kovasti utelin mahdollisia kiertoteitä.

Säädös aiheutti itselleni hieman harmaita hiuksia siinäkin mielessä, että kun muut nartut lähtisivät kotiinsa jo 8 viikon iässä, piti minun tehdä valintani pennusta ennen sitä, sillä sain valita pennun ensimmäisenä. Kasvattajalta saatiin valtavasti kuva- ja videomateriaalia, mutta halusin silti nähdä pennut ennen valintaa. Kustannuksista huolimatta päätin tehdä ylimääräisen reissun Norjaan ja kävin tutustumassa pentuihin muutaman päivän ajan niiden ollessa noin 6-7 viikon ikäisiä. Tämä reissu antoikin paljon, sillä pääsin näkemään miten pennut käyttäytyivät eri tilanteissa yksin ja yhdessä ja sain tehtyä päätöksen siitä, mikä pentu muuttaisi luokseni Suomeen.

Melee 6 viikkoa, kuva: Veronica Olsen
Melee 6 viikkoa, kuva: Veronica Olsen

Narttupentuja oli kolme. Niistä päädyin valitsemaan lilaa pantaa kantavan pennun, sillä se vaikutti tasaisimmalta ja vähiten terävältä. Se myös tuntui mukavasti hakeutuvan minun luokseni. Se oli ehkä muita pentuja hitaampi syttymään, mutta kun sen sai herätettyä leikkiin, se leikki hyvin. Se toimi myös loistavasti yksin eri tilanteissa ja tuntui erittäin keskittymiskykyiseltä. Löydettyään esimerkiksi kiinnostavan hajun, se tutki sitä rauhassa ja järjestelmällisesti riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtui. Se ei myöskään ollu pentueen päällepäsmäri, mutta ei myöskään pahnanpohjimmainen. Sillä oli myös erinomainen ruokahalu.

Odottelua tuon valintareissun jälkeen oli tosiaan jäljellä vielä kaksi kuukautta, mutta sitä helpotti hyvin sujunut yhteydenpito pentujen kasvattajan kanssa. Käytännön järjestelyt veivät myös jonkin verran aikaa, kuten lentoyhtiön hyväksymän kuljetuslaatikon löytäminen, mutta tähänkin saimme apua Norjan päästä. Norwegianin asiakaspalvelu oli myös varsin loistava apu, sillä eri lentoyhtiöillä on jonkin verran omia sääntöjä eläinten kuljetuksen osalta. Norwegian ei onneksi ollut kehitellyt mitään omaansa, vaan hyväksyi kaikki IATAn hyväksymät lentoboksit, kunhan niissä ei ollut pyöriä alla.

Kasvattaja toi pennun meille Oslon lentokentälle, jossa koitti vaikea hetki, kun pentu piti jättää tuntia ennen lentoa lentoboksissaan lentohenkilökunnan huomaan. Pyrin jatkuvasti unohtamaan koko pennun, mutta huoli oli silti suuri. Onneksi lento oli varsin lyhytkestoinen, vaikka odottavan aika onkin todistetusti melko pitkä. Pennulta löytyi 15 viikon iässä painoa noin 10kg, joten se oli harmillisesti juuri pari kiloa yli sen rajan, että sen olisi saanut ottaa matkustamoon. Tosin Norwegian ei kansainvälisillä lennoilla hyväksy lemmikkejä matkustamoon lainkaan, joten jos pentu olisi saanut matkustaa heti 8-viikkoisena, olisi pitänyt valita jokin toinen lentoyhtiö. Norwegian oli kuitenkin yksinkertaisesti halvin, sillä lemmikkieläimen kuljetus ruumassa maksoi vain 54€ ja ihmismatkustajienkin liput olivat perinteisen halpalentoyhtiön tasolla.

Suomen päässä kiiruhdimme pikaisesti noutamaan pentua. Sitä ei heti saanut ottaa ulos boksistaan, vaan tulli piti hoitaa ensin alta pois. Tullissa jännitti kovasti, vaikka kaikki paperit olivatkin kunnossa – mitäs jos jotain olisi unohtunut? Norjasta saapuvista koirista pitää Suomeen maksaa veroa 24% myyntihinnasta, mikä voi olla yllättävää, sillä kovin monessa tuontiohjeessa tätä ei mainita. Tai jos mainitaankin, niin ei sitä, että se pitää tosiaan maksaa paikan päällä samantien. Onneksi itse olimme kuitenkin osanneet varautua tähän ja pääsimmekin jatkamaan matkaa kohtuullisen nopeasti.

Pennun lento tuntui menneen kohtuullisen hyvin tai ainakin ulos boksista päästyään se otti uuden maaperän vastaan rennon oloisesti. Joskin väsyneesti, sillä koko automatkan Helsingistä Tampereelle se nukkui hyvin sikeästi takapenkillä. Uni olisi maittanut kyllä itsellekin, kun pääsimme kotiin vasta puolenyön aikoihin ja päivä oli ollut pitkä, mutta pennun torkuttua autossa, se oli varsin virkeä päästessään uuteen kotiinsa ja riekkui useamman tunnin ennen kuin väsähti uudelleen.

Tuonnin viimeisteli pennun papereiden odottelu. Norjan Kennelliitto ei ollut ehtinyt käsittelemään pentujen rekisteröintiä, joten tuodessamme pennun maahan, se oli teoriassa paperiton ja ”sekarotuinen”. Tämä ei sinänsä ole suositeltavaa, sillä ulkomaisten kasvattajien kanssa asiat eivät aina mene toivotunlaisesti, mutta yhteystyö Veronican kanssa sujui tältäkin osin mallikkaasti.