Voihan vesihäntä!

Perjantaina kävimme koko porukalla uittamassa koiria oululaisessa koirauimalassa HundSpassa. Tuttuun tapaansa koirilla oli superkivaa, onhan viimeisestä uintikerrasta kulunutkin aikaa jo useampi kuukausi. Muutaman vuoden ajan olenkin käyttänyt koiriani noin kerran talven aikana koirien uimahallissa, jotta ne pääsevät vesipeto-elementtiinsä edes kerran talvessa.

Tämä oli ensimmäinen kerta Oulun HundSpassa. Aiemmin olen käynyt vain Nokialla sijaitsevassa Tampereen koirauinti -uimalassa. Koirien kannalta eroa ei juuri ollut, mutta Tampereen koirauinti on kyllä huomattavasti käyttäjäystävällisempi. HundSpassa pesutilat olivat melko pienet eikä niissä saanut koiraa kiinni kunnolla. Myös vedentulo oli aika heikkoa, ainakin jos halusi käyttää muutakin kuin kylmää vettä, joka tietysti olisi ollut mukavaa etenkin uinnin päätteeksi, kun halusi huuhtoa klooriveden koiran turkista pois.

Allas oli hyvä ja uintiramppi oli HundSpassa jopa parempi kuin Tampereen koirauimalassa. Ainakin sen puolesta, että HundSpassa ramppi tuntui olevan koirien kannalta sijoitettu jotenkin loogisemmin, eivätkä kummatkaan koirat yrittäneet lähestyä ramppia väärässä kulmassa. Sen sijaan ihmisten oleilu oli melko tukalaa, sillä rampin kohdalla ei mahtunut seisomaan likimainkaan kunnolla, vaan jopa tällainen puolitoistamertinen joutui olemaan liki polvillaan. Tämänkin kanssa toki selvittiin, mutta tältä osin Tampereen uimala on siis huomattavasti käyttäjäystävällisempi.

Plussana HundSpassa oli ohjaajien pukukaapit, joten vaatteiden vaihto sujui hyvin. Lisäksi uintitila oli sopivasti rajattu, jotta poistuvatkin uimarit saivat riittävästi tilaa eikä tarvinnut murehtia, että koirat olisivat joutuneet kasvokkain. Se olisikin ollut melko ikävää, sillä vaatteiden vaihdon aikana ei ollut juuri mahdollisuuksia sitoa koiria kiinni.

Alla vielä pikainen vertailutaulukko, joka osoittaa, että melko samankaltaisista paikoista on kysymys. HundSpassa on enemmän oheistoimintaa ja sen yhteydessä oleva myymälä on huomattavasti kattavampi kuin Tampereen koirauinnissa.

Hundspa, Oulu Tampereen koirauinti, Nokia
Altaan koko 10×5,5 metriä 10×5,5 metriä
Veden lämpötila 22 astetta 24 astetta
Hinta/30min 30€ 35€
Uittaja 5€ 5€
Pyyhevuokra Alkaen 2€ (2kpl) Sisältyvät hintaan
Muut palvelut Myymälä, suolahuone, fysioterapia/hieronta, trimmaus, eläinlääkäri Myymälä, trimmaus
Kotisivut

Uinnin jälkeen meillä koittikin sitten blogiotsikon mukainen ankeus, sillä viikonlopun muut treenit jäivätkin välistä Mellun kipeytyneen vesihännän vuoksi. Reppanan häntä roikkuu mutkalla kuin olisi kääntynyt nurinpäin, sillä yleensähän Mellu kulkee lippu korkealla. Seurailemme tätä nyt muutaman päivän, jos menisi tälläkin kertaa itsekseen ohi. Minulla on jokaisella koiralla ollut vesihäntä kerran tai useammin, usein juuri rankan uinnin jälkeen, ja toistaiseksi ainakin ovat parantuneet itsekseen parissa päivässä.

Hupsu-agilitya

Mellu

Osa lukijoista muistanee, että Liewec.net painottui aiemmin vahvasti treenipostauksiin. En ole enää nähnyt syytä olla raapustamassa treenipostauksia joka treeneistä, vaan pikemminkin koitan lisäillä treenijuttuja mukaan silloin, kun niistä on jotain iloa tai hyötyä muillekin. Tällä kertaa videosta ei liene kenellekään mitään hyötyä, mutta Meleen tämänhetkinen osaamistaso tulee hyvin esiin.

Meillä on nyt ainakin toistaiseksi (ellei jopa pysyvästi) tilanne se, että avopuolisoni Janne hoitaa agilityn tällä hetkellä Mellun kanssa. Oma lantio/lonkka/si-nivel oireilee ja on usein tällaisen nopeatempoisen lajitreenin jälkeen kipuillut, joten ainakin toistaiseksi mennään näin. Toisaalta yhteistyö tällä kaksikolla alkaa toimia melko hyvin, joten voi olla, että yhteistyö saa jatkua ja agilityurani jatkuu sitten joskus jonkun toisen koiran kanssa. Mutta sen näkee sitten mikäli nämä terveysongelmat joskus selviävät.

Melee on agilitykoirana hurjan oppivainen ja isosta koostaan huolimatta melkoisen nopea! Pujottelu on vielä työn alla, mutta sekin on alkanut edetä huimaa vauhtia. 🙂 Ensi vuoden puolella olisi tarkoitus olla kisavalmiudessa, mutta sitä ennen toki täytyy tsekata vielä viralliset luustokuvat kun Mellu täyttää kaksi vuotta ja saa myös selän kuvattua virallisesti.

Nyt on Mellullakin oma takki

Mellu ja takki

Olen aina ollut käsityöihminen, vaikka ompeluharrastukseni onkin ollut aina todella kausittaista. Ongelmani ompelun osalta muodostavat kolme asiaa:

  1. Perustaitoni ovat peräisin peruskoulun tekstiilityön tunneilta, viimeisimmästä tunnista on siis aikaa reilusti yli 10 vuotta.
  2. En pidä ohjeiden lukemisesta, en siis tiedä oikeita termejä tarvikkeille saati ompelutyyleille, materiaaleista puhumattakaan.
  3. Minussa on perfektionistin vikaa, mutta samalla haluan myös kokeilla aina perusjuttuja vaikeampia tai erikoisempia ratkaisuja.

Yrityksen ja erehdyksen kautta olen siis tutustunut tähän harrastukseen. Välillä epäonnistumiset ovat turhauttaneet ja harrastus ollut tauolla kauankin, mutta suurimmaksi osaksi taukoon on vaikuttanut ajanpuute. Teen lähes aina kaiken ompelutyöhön liittyvän itse alusta alkaen. Tämä tarkoittaa sitä, että en juurikaan käytä valmiita kaavoja, vaan laadin kaavat itse joko päästäni tai hyödyntäen jotain vanhaa vaatetta pohjana, jolloin tietysti jo itse ompeluvaiheeseen pääseminen on useamman tunnin työn takana.

Tämänkertainen ompelutyöni oli treenitakin tekeminen Mellulle. Olen aiemminkin tehnyt takit sekä Vilmalle että Gingalle ja aina oppinut jotain uutta. Mellun takin kohdalla halusin lähteä kokeilemaan myös täysin uutta materiaalia, softshelliä. Perinteisen fleecevuoren sijasta halusin kokeilla myös vähemmän sähköistyvää karvankerääjää vuorikankaaksi, joten päädyin tekemään vuoren ja ”aluskankaan” erikseen. Vuorikankaaksi valikoitui ihan perus vuorikangas ja koiran karvaa vasten tulevaksi kankaaksi puuvillatrikoo.

Koiran takki
Takki valmiina

Ompelu olikin haasteellista, ja jouduin ostamaan trikoota varten erillisen pallokärkineulan, sillä normaali neula jätti jälkeensä jatkuvasti hyppytikkejä. Tämä siis vinkiksi, jos joku innostuu itse kokeilemaan samaa ideaa. Pallokärkineulalla ongelmia ei ollut, ja työ etenikin hyvää vauhtia. Pallokärkineula-asiassa minua opasti Oulussa sijaitseva ompelukoneita ja -tarvikkeita myyvä Ompelutalo. Erittäin miellyttävä asiakaspalvelu, ja löysin huikean määrän eri tarvikkeita myös tuleviin projekteihini.

Päätin myös tähän takkiin tehdä oman ”kaulusosan”, johon tein kuminauhan ja rengasniittien avulla kiristysmahdollisuuden. Samaa hyödynsin etupuolella lapojen kohdalla. Heijastimet tein tavallisesta heijastinnauhasta (20mm) taittaen sen puoliksi ja laittamalla muodostuneeseen putkeen puuvillanarua muotoa pitämään. Takin kiinnityksen toteutin muovisella pikalukolla, sillä kokemukseni tarranauhoista on kohtuullisen huono. Takajaloille laitoin myös kuminauhalenkit, jotta takin helmat eivät liehu miten sattuu.

Lopputulokseen olen kohtuullisen tyytyväinen. Tähänkin jäi muutama juttu, jotka tekisin toisella tapaa jos mahdollista. Ompelisin sekä selän kohdille, että reisien kohdalle hieman istuvuutta lisääviä muotoiluja, samoin kuin vatsakappaleeseen. Tällaisenäänkin takki on kyllä toimiva ja mielestäni oikein tyylikäskin, mutta aina voisi parantaa.

Takin heijastimet
Takin heijastimet

Koirien studiokuvauskeikka

Minulla on ollut toiveena jo vuosia, että jokaisesta koirastani otetaan jossain vaiheessa niiden elämää hienot studiokuvat muistoksi. Vaikka otan itsekin paljon kuvia, ovat ne hyvin usein heikkolaatuisia tai muuten suttuisia puhelinräpsyjä ja toimivat lähinnä itsellä muistoina. Järjestelmäkamerallakin tulee otettua pääasiassa ulkona kuvia ja viime vuosina sekin on jäänyt valitettavan vähälle. Studiokuvien takana onkin ollut ajatus saada koirista sellaiset potrettikuvat, jotka voi teetättää vaikka tauluksi seinälle. Vilman kohdalla kuvaus meinasi jäädä tekemättä, sillä pääsimme kuvaukseen vain muutama päivä ennen sen kuolemaa. Gingan ja Meleen kohdalla ajatus onkin ollut ottaa ne ajoissa. Otinkin siis yhteyttä samaan kuvaajaan, joka otti myös Vilman studiokuvat. Sattumalta hän oli muuttanut Tampereelta Ouluun, joten kuvauksen ajankohdan ja paikan sopiminen olikin odottamaani helpompaa.

Kuvaukset tehtiin Oulunsalossa vuokrastudiossa ja aikaa oli varattu tunnin verran. Itselläni oli hyvin tiedossa millaisia kuvia halusin, joten kuvaukset tapahtuivat todella nopeasti. Ginga ja Melee eivät ole sieltä kärsivällisimmästä päästä, ja niiden mielestä oli äärimmäisen typerää oleskella paikallaan. Gingan osalta lähinnä istuminen oli aivan syvältä, ja se halusikin pääasiassa vain maata paikallaan. Meleen ongelmat koskivat sitten ylipäätään yhdessä paikassa pysymistä, se kun on muutenkin sellainen oman elämänsä tutkimusmatkailija. Kumpikin koira kävi studiossa pariin otteeseen tekemässä noin 10 minuutin kuvaustuokion ja loppuvaiheessa huomasi, että molempia alkoi jo kyllästyttää. Kyllähän ne tekevät mitä pyydetään, mutta sellainen iloinen ja odottavainen ilme niillä katoaa ja se on kuvien kannalta aika olennainen.

Pääsin siis tällä kuvauskerralla melko helpolla, sillä oli tuttu kuvaaja edelliseltä kerralta, joka tiesi millaisia kuvia haluan ja osasi sen pohjalta varata studion ja hoiti muutenkin käytännön asiat. Alun perin kun etsin kuvaajaa Vilmalle, tilanne ei ollut näin yksinkertainen.

Ginga
Ginga, kuva: Pekka Hartikainen

Kuvaajaa etsiessäni minulle oli tärkeää, että kuvaaja osaa kuvata koiria. Tämä tarkoitti itselleni sitä, että kuvaajalta löytyi ymmärrystä siitä, miltä hyvä koirakuva näyttää ja miten erityyppisiä koiria tulisi kuvata – kaikki koirat kun eivät näytä parhaimmalta suoraan edestä kuvattuna. Ja koska kuvat ovat tulevaisuudessa omistajalle muisto lemmikistä, on hienoa jos kuvaaja saa jollain tasolla koiran ilmeet esiin. Studiokuvissa tämä ei välttämättä ole helpoin mahdollinen teko, ja vaatii yleensä myös omistajalta jotain lelua/namia, jolla houkutella koiraa. Lisäksi koiran on hyvä saada tutustua studioon hihnatta, jolloin se käy tutkailemassa paikat ja kykenee esiintymään rennommin ja keskittyä erilaisten vermeiden tutkimisen ja nuuskuttelun sijasta kärrynpyöriä tekevään omistajaansa.

Lisäksi kuvaus oli minulle myös budjettikysymys. Vilman kohdalla tiesin, että kyseiset kuvat tulisivat olemaan viimeiset kuvat joita siitä tulisin koskaan saamaan. Siksi minulle oli tärkeää, että sain kuvista alkuperäisen digitaaliversiot täysikokoisina itselleni. Tämä olikin se haastavin juttu, sillä syystä tai toisesta kuvaajat olivat tämän suhteen todella nihkeitä. Pahimmillaan digitaaliversiosta pyydettiin hintaa jopa 50-60€ kappaleelta, jolloin ei ole vaikea laskea, että parinkymmenen digitaaliversion ostaminen olisi ollut silkka mahdottomuus. Osa kuvaajista puolestaan vaati, että kaikki kuvat teetettäisiin heidän kauttaan, eli digitaaliversiota ei ollut edes mahdollista saada. Ei kiitos! Ja mitä jos kyseinen kuvaaja lopettaa ammattinsa harjoittamisen, mikä velvollisuus hänellä tällöin on pitää kuvat tallessa jos tahtoisin vaikkapa vuosien päästä teettää taulun niistä? Joiltakin kuvaajilta oli mahdollisuus saada 10-20€ hintaan ns. Facebook-kuva, joka tarkoitti vesileimalla varustettua, noin 400x500px kuvaa. Itse pidin tuota äärimmäisenä rosvoamisena ja kierrän kaukaa jatkossakin vastaavat kuvaajat. Ymmärrän kyllä, että kuvaaminen ei ole halpa harrastus eikä ammattikaan, mutta koen, että tuollaisella hinnoittelulla ammattikuvaajat ajavat asiakkaansa harrastajakuvaajien kuvattavaksi.

Melee
Melee, kuva: Pekka Hartikainen