Mietteitä Vilmasta

Alussa jo, tän lopun mä tiesin, mut suruista viis, sut omaksi vaadin.
Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä, käymässä vain on tuollaiset täällä.
Nyt aika on mennä.
Lauri Tähkä – Sinä olet minun

Vilman poismenosta on kulunut tänään kaksi vuotta. Se tuntuu samaan aikaan sekä kaukaiselta että todella tuoreelta muistolta. Nykyään yhä enenevissä määrin mielessä pyörivät ne ihanat muistot kaikesta yhteisestä. Tippa on silti herkästi silmäkulmassa, jos radiosta kuuluu surullinen kappale tai satun katsomaan surullista elokuvaa. Toki Marley & Minä ja vastaavat elokuvat saavat tällaisen tunteellisen pöhkön nyyhkimään muutenkin, mutta kun takana on oman koiran menetys, koko nyyhkytarina saa ihan omanlaisensa tunnetilan aikaan. Kaipaus on siis läsnä edelleen.

Vilma oli ensimmäinen ikioma koirani. Sain luvan sen hankkimiseen täyttäessäni 14 vuotta ja teini-iän myrskyissä se oli kuuntelija, lohduttaja ja opettaja. Masennusjaksoni aikaan se oli paikoin jopa ainoa syy nousta aamulla sängystä. Tästä en ole monellekaan puhunut, eikä moni hyvä ystävänikään tiennyt vaikeuksista joita nuorempana koin. Vilma tiesi ja se oppi lukemaan mielentilojani kuin avointa kirjaa ja tiesi milloin istua vieressä ja milloin antaa tilaa. Tämä on yksittäinen asia, josta olen eritysen kiitollinen muistellessani vuosia Vilman kanssa.

Vilma 26.3.2003 - 10.1.2015
Vilma 26.3.2003 – 10.1.2015

Vilman kanssa pääsin todella kokeilemaan siipiäni koiraharrastusten saralla. Ja miten pitkälle ne siivet meitä lennättivätkään! Vaikka alussa meno olikin melkosta räpiköimistä, opin ettei koskaan kannata luovuttaa. Vilman kautta löysin myös oman rotuni, vaikka alun vaikeuksien vuoksi sekään ei ollut niin itsestäänselvää. Muistan edelleen, miten lähdin monista treeneistä kyynel silmäkulmassa ja manasin miten huono kouluttaja minä olin, miten olin ottanut aivan väärän rodun ja seuraavaksi hankkisin kyllä ihan varmasti jonkun ihan toisen rodun. Nyt minun on hyvin vaikea kuvitellakaan mitään muuta rotua. Kaikessa haastavuudessaankin tämä on vain minun rotuni.

Vilman poismenon jälkeen mietin kauan sitä, kuinka pitkään on ok surra ja kaivata. Nyt ajateltuna se tuntuu käsittämättömältä. Tietenkään ei ole kenellekään hyväksi jäädä märehtimään asioita liiaksi, mutta ei surulle voi asettaa päättymispäivää. Vilma oli liki 12 vuoden ajan minulle paitsi lemmikki ja harrastuskaveri, myös paras ystävä. Kuinka kauan on hyväksyttävää kaivata ja muistella parasta ystävää? Niinpä.

Muutama vuosi ennen Vilman kuolemaa se sairastui epilepsiaan ja jo silloin pelkäsin menettäväni sen. Mietin miten siihen voi valmistautua ja miten ikinä osaisin päästää irti kun sen aika olisi? Nyt olen tässäkin viisaampi: menetykseen ei voi varautua. Se tulee aina yllättäen, jopa silloin kun sitä osaa odottaa. Vilman tapauksessakin osasin odottaa, että yhteistä aikaa ei enää ole paljoa. Sen sisaruksista suurin osa oli jo kuollut, sillä oli jatkuva epilepsialääkitys ja sen liikkeet olivat kangistuneet viimeisen vuoden aikana jonkin verran. Se oli kuitenkin edelleen virkeä ja jaksoi touhuta normaalisti, ruokahalu ja yleiskunto olivat hyviä. Kunnes yhtenä hetkenä se ei päässytkään ylös makuulta, luultavasti kipujen vuoksi. Se saikin kipulääkkeet, jotka vaikuttivat niin hyvin, että kaikki oireet katosivat. Vaikka tuolloin jo tiesinkin, että sillä oli suurikokoinen kasvain ja vietimme yhdessäolomme viimeisiä päiviä, hiipi mieleeni ajatus pitää se ikuisesti. Eihän vielä olisi aika?

Olin kuitenkin päättänyt jo kauan aikaa sitten, että mikäli vaaditaan päivittäistä kipulääkitystä, on aika tullut. Koirat kuitenkin pystyvät ja haluavat peittää kipua tiettyyn rajaan asti. Mikään ei takaa sitä, että kipulääkitys poistaa kipuja kokonaan, vaikka koira oireettomalta vaikuttaisikin. Lisäksi Vilman kasvain oli sellaista laatua, että se saattaisi aiheuttaa sisäisen verenvuodon milloin tahansa, jolloin loppu olisi hidas ja tuskallinen. Jälkikäteen ajatellen Vilma sai lopun, jollaisen haluaisin tarjota tuleville koirillenikin. Sain antaa sille hyvästit, käsitellä asiaa jo muutama päivä ennakkoon, mutta sairaudenkuva oli kuitenkin niin selkeä, ettei minun tarvinnut pähkäillä oikeasti oliko lähdön aika nyt vai viikkojen, kuukausien tai vuosien päästä.

Vielä lopetuspäivänäkin se säntäsi kissan perään. Oliko kyseessä väsymys vai kuuliaisuus, mutta elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran se luopui jahdista kieltäessäni sitä. Jos kohtuullinen koirankouluttaja olenkin, saalisvietti on ja on aina ollut akilleen kantapääni. Tuohon hetkeen kiteytyi ehkä koko tunneskaala onnesta suruun.

Se, mitä kunniavieraasi kertoo kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä, et ostaa voi miljoonin markoin.
Jenni Vartiainen – Suru on kunniavieras

Mietteistäni tarkemmin löytyy Viimeisen kerran -postauksesta jonka kirjoitin valmiiksi puoli vuotta Vilman kuoleman jälkeen. Minulla kesti melko kauan edes aloittaa sureminen, ja Vilman poismeno opettikin, että surua ei voi ohittaa. Sitä voi siirtää, mutta joskus se on surtava pois.

“Men cannot grieve as dogs do. But they grieve for many years.” - Robin Hobb
“Men cannot grieve as dogs do. But they grieve for many years.” – Robin Hobb

Viimeisen kerran

Olen aloittanut tämän kirjoittamisen kymmeniä kertoja jo vanhan blogini puolella. Kaikki yritykset ovat kuitenkin jääneet kesken – en ole saanut tuotua kirjoituksella esiin puoliakaan siitä, mitä olen halunnut sanoa. Lähdin yrittämään vielä kerran.

Mieleeni palaa usein tuo hetki eläinlääkärissä. Vilma makaa selällään pöydällä, ja lääkäri tutkii ultraäänilaitteella sen vatsaa. Minä silitän pelosta tärisevää koiraa ja kuuntelen eläinlääkärin sanoja.

”Kasvain se on. Ja iso sellainen”
”Hemangiosarkooma, kiinnittynyt pernaan”
”Leikkausta voidaan yrittää”
”Leikkauksella saisi kolme kuukautta lisää elinaikaa”
”Ilman leikkausta kyse on päivistä, ehkä kuukausista”

Aloin itkemään kun eläinlääkäri kertoi leikkauksesta. En saanut sanottua mitään. Ei saanut kukaan muukaan. Ja silti kaikki tiesivät. Leikkausta ei tehtäisi.

Varsinaisesti kaikki oli alkanut paria päivää aiemmin. Vilma oli ollut yöllä niin voimaton, että se päädyttiin viemään päivystykseen Tuhatjalkaan. Siellä heräsi epäily vierasesineestä, mutta tutkimuksen yhteydessä epäily muuttui kasvainepäilyksi. Tarkempia tutkimuksia varten varasin Vilmalle ajan Animagiin.

Eläinlääkärikäyntien jälkeen Vilma oli normaali oma itsensä. Kipulääkkeistä johtuen se oli jopa yllättävän hyvinvoiva, ja koko kasvain alkoi tuntua jotenkin epätodelliselta. Päivämäärän päättäminen tuntui vaikealta, kun kaikki oireet olivat kadonneet. Siellä se möykky silti oli.

Isä kävi kaivamassa haudan mökille. Äitini kävi Vilman kanssa vaarini luona viimeisen kerran. Vaarilla ja Vilmalla oli aina jollain tapaa erityinen suhde – ollut aivan ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Minä poikkesin Vilman kasvattajan Arjan luona kuulemassa viisaita sanoa, jotka auttoivat. Tuo oudolla tavalla lohtua, kun toinen tietää tismalleen miltä itsestä tuntuu.

Ja minä tunsin paljon. Surua. Kaikki tuntui epätodelliselta. Unelta. Oikealta. Väärältä. Itkin paljon. Minulla oli jo valmiiksi niin ikävä.

Päivät kuluivat sekä tuskallisen hitaasti, että väistämättömän nopeasti. Toivoin sekä ajan pysähtyvän että juoksevan. En tiennyt halusinko elää siinä kiduttavassa tiedossa, että Vilma olisi pian pois vai siinä tuskallisessa totuudessa, että niin olisi jo tapahtunut.

Tuona tammikuisena lauantaina me sitten lähdimme, Vilma, minä, isä, äiti ja Ginga, yhdessä mökille. Se oli kuin mikä tahansa mökkireissu. Juttelimme niitä näitä, grillasimme makkaraa, kahvittelimme. Jotain oli silti toisin. Koirat saivat extrapaljon makkaraa. Ja jokainen meistä loi vaitonaisia katseita Vilman suuntaan. Kello kävi. Hitaasti vai nopeasti, en vieläkään tiennyt.

Eläinlääkäri saapui ja minun syöttäessä Vilmalle nameja laittoi rauhoitteen. Vilma ei huomannut, se ei pelännyt. Minä en itkenyt. Tunsin, että tässä hetkessä minun on oltava vahva.

Kun rauhoite alkoi vaikuttaa, ohjasin Vilman sen rakkaaseen säkkituoliin. Siihen mustaan nahkaiseen, jonka se oli jo pentuna itselleen valloittanut. Jossa se nukkui mökillä ollessaan joka ikinen yö. Siihen se nukahti. Rauhassa ja viimeisen kerran. Silitin sen turkkia ja katselin sen hengityksen tahdissa kohoavaa kylkeä. Viimeiseen asti.

Kannoimme Vilman hautapaikalleen ja laskimme sen hautaan. Jos tähän asti olinkin pitänyt itseni jotenkin kasassa, Gingan sydäntäriipaiseva uikutus ja Vilman tulokseton tavoittelu saivat kaikki padot aukeamaan. Siinä se seisoi haudan reunalla, tuijottaen, nuuskien ja hiljaa vikisten. En minä tiedä miten koirat ymmärtävät kuolemaa. Mutta tuon pienen hetken halusin uskoa, että sekin ikävöi.

Tapahtuman jälkeen tunteeni heittelivät laidasta laitaan. Minulla oli töitä ja koulua, kiirettä ja stressiä, joten loppuviimein toivuin melko nopeasti normaaliin arkeen. Joku saattoi ajatella, että pääsin yli kovinkin nopeasti.

Mutta asian kieltäminen toimii vain johonkin pisteeseen asti. Töideni loputtua huomasin minulla olevan aikaa. Ja kaikki se peitelty suru pääsi läpi. Oli maaliskuun loppu, kun ensimmäisen kerran kävin Vilman haudalla. Vein sinne tulppaanin. Paikan päällä ajattelin, miten typerää kukan vieminen oli, eihän Vilma siitä mitään ymmärrä. Keräsin kukan ympärille männynkäpyjä. En tiedä miksi, se tuntui olennaiselta silloin. Vilma rakasti käpyjä.

Olin varannut itselleni pennun jo aiemmin syksyllä. Melee syntyi viisi päivää ennen Vilman lähtöä. En tiennyt mitä ajatella. Tiesin toisen koiran olevan minulle suuri haave ja pentue oli kaikkea sitä mitä toivoa saattoi. Silti se tuntui toisinaan väärältä. Eihän Vilmaa korvaisi mikään. Nämäkin tunteet helpottivat onneksi. Ei Melee Vilmaa korvaa, tietenkään. Mutta en minä sitä korvikkeeksi hankkinutkaan.

Vaikka Vilman lähdöstä on jo kuukausia, on hetkiä kun ikävä puskee suunnattomalla voimalla läpi. On hetkiä, kun edelleen odotan tuon koiran tulevan minua vastaan tai seuraavan minua. Mökillä kuvittelen kuulevani sen hupsun ääntelyn, kun se sukeltelee kaivelee kiviä rantavedestä.

Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras on kappale, jota en vieläkään pysty kuuntelemaan kuivin silmin. Sen sanoitukset ovat löytäneet surun olemuksen sellaisella tavalla, joka kolahtaa. Ei välttämättä tosin enää niin kipeästi kuin joskus.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt, hajoo se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.