Viimeisen kerran

Olen aloittanut tämän kirjoittamisen kymmeniä kertoja jo vanhan blogini puolella. Kaikki yritykset ovat kuitenkin jääneet kesken – en ole saanut tuotua kirjoituksella esiin puoliakaan siitä, mitä olen halunnut sanoa. Lähdin yrittämään vielä kerran.

Mieleeni palaa usein tuo hetki eläinlääkärissä. Vilma makaa selällään pöydällä, ja lääkäri tutkii ultraäänilaitteella sen vatsaa. Minä silitän pelosta tärisevää koiraa ja kuuntelen eläinlääkärin sanoja.

”Kasvain se on. Ja iso sellainen”
”Hemangiosarkooma, kiinnittynyt pernaan”
”Leikkausta voidaan yrittää”
”Leikkauksella saisi kolme kuukautta lisää elinaikaa”
”Ilman leikkausta kyse on päivistä, ehkä kuukausista”

Aloin itkemään kun eläinlääkäri kertoi leikkauksesta. En saanut sanottua mitään. Ei saanut kukaan muukaan. Ja silti kaikki tiesivät. Leikkausta ei tehtäisi.

Varsinaisesti kaikki oli alkanut paria päivää aiemmin. Vilma oli ollut yöllä niin voimaton, että se päädyttiin viemään päivystykseen Tuhatjalkaan. Siellä heräsi epäily vierasesineestä, mutta tutkimuksen yhteydessä epäily muuttui kasvainepäilyksi. Tarkempia tutkimuksia varten varasin Vilmalle ajan Animagiin.

Eläinlääkärikäyntien jälkeen Vilma oli normaali oma itsensä. Kipulääkkeistä johtuen se oli jopa yllättävän hyvinvoiva, ja koko kasvain alkoi tuntua jotenkin epätodelliselta. Päivämäärän päättäminen tuntui vaikealta, kun kaikki oireet olivat kadonneet. Siellä se möykky silti oli.

Isä kävi kaivamassa haudan mökille. Äitini kävi Vilman kanssa vaarini luona viimeisen kerran. Vaarilla ja Vilmalla oli aina jollain tapaa erityinen suhde – ollut aivan ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Minä poikkesin Vilman kasvattajan Arjan luona kuulemassa viisaita sanoa, jotka auttoivat. Tuo oudolla tavalla lohtua, kun toinen tietää tismalleen miltä itsestä tuntuu.

Ja minä tunsin paljon. Surua. Kaikki tuntui epätodelliselta. Unelta. Oikealta. Väärältä. Itkin paljon. Minulla oli jo valmiiksi niin ikävä.

Päivät kuluivat sekä tuskallisen hitaasti, että väistämättömän nopeasti. Toivoin sekä ajan pysähtyvän että juoksevan. En tiennyt halusinko elää siinä kiduttavassa tiedossa, että Vilma olisi pian pois vai siinä tuskallisessa totuudessa, että niin olisi jo tapahtunut.

Tuona tammikuisena lauantaina me sitten lähdimme, Vilma, minä, isä, äiti ja Ginga, yhdessä mökille. Se oli kuin mikä tahansa mökkireissu. Juttelimme niitä näitä, grillasimme makkaraa, kahvittelimme. Jotain oli silti toisin. Koirat saivat extrapaljon makkaraa. Ja jokainen meistä loi vaitonaisia katseita Vilman suuntaan. Kello kävi. Hitaasti vai nopeasti, en vieläkään tiennyt.

Eläinlääkäri saapui ja minun syöttäessä Vilmalle nameja laittoi rauhoitteen. Vilma ei huomannut, se ei pelännyt. Minä en itkenyt. Tunsin, että tässä hetkessä minun on oltava vahva.

Kun rauhoite alkoi vaikuttaa, ohjasin Vilman sen rakkaaseen säkkituoliin. Siihen mustaan nahkaiseen, jonka se oli jo pentuna itselleen valloittanut. Jossa se nukkui mökillä ollessaan joka ikinen yö. Siihen se nukahti. Rauhassa ja viimeisen kerran. Silitin sen turkkia ja katselin sen hengityksen tahdissa kohoavaa kylkeä. Viimeiseen asti.

Kannoimme Vilman hautapaikalleen ja laskimme sen hautaan. Jos tähän asti olinkin pitänyt itseni jotenkin kasassa, Gingan sydäntäriipaiseva uikutus ja Vilman tulokseton tavoittelu saivat kaikki padot aukeamaan. Siinä se seisoi haudan reunalla, tuijottaen, nuuskien ja hiljaa vikisten. En minä tiedä miten koirat ymmärtävät kuolemaa. Mutta tuon pienen hetken halusin uskoa, että sekin ikävöi.

Tapahtuman jälkeen tunteeni heittelivät laidasta laitaan. Minulla oli töitä ja koulua, kiirettä ja stressiä, joten loppuviimein toivuin melko nopeasti normaaliin arkeen. Joku saattoi ajatella, että pääsin yli kovinkin nopeasti.

Mutta asian kieltäminen toimii vain johonkin pisteeseen asti. Töideni loputtua huomasin minulla olevan aikaa. Ja kaikki se peitelty suru pääsi läpi. Oli maaliskuun loppu, kun ensimmäisen kerran kävin Vilman haudalla. Vein sinne tulppaanin. Paikan päällä ajattelin, miten typerää kukan vieminen oli, eihän Vilma siitä mitään ymmärrä. Keräsin kukan ympärille männynkäpyjä. En tiedä miksi, se tuntui olennaiselta silloin. Vilma rakasti käpyjä.

Olin varannut itselleni pennun jo aiemmin syksyllä. Melee syntyi viisi päivää ennen Vilman lähtöä. En tiennyt mitä ajatella. Tiesin toisen koiran olevan minulle suuri haave ja pentue oli kaikkea sitä mitä toivoa saattoi. Silti se tuntui toisinaan väärältä. Eihän Vilmaa korvaisi mikään. Nämäkin tunteet helpottivat onneksi. Ei Melee Vilmaa korvaa, tietenkään. Mutta en minä sitä korvikkeeksi hankkinutkaan.

Vaikka Vilman lähdöstä on jo kuukausia, on hetkiä kun ikävä puskee suunnattomalla voimalla läpi. On hetkiä, kun edelleen odotan tuon koiran tulevan minua vastaan tai seuraavan minua. Mökillä kuvittelen kuulevani sen hupsun ääntelyn, kun se sukeltelee kaivelee kiviä rantavedestä.

Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras on kappale, jota en vieläkään pysty kuuntelemaan kuivin silmin. Sen sanoitukset ovat löytäneet surun olemuksen sellaisella tavalla, joka kolahtaa. Ei välttämättä tosin enää niin kipeästi kuin joskus.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt, hajoo se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.